Moottoripyörämessut keväällä 2020 pandemian aattona. Vuosittainen perinne ja suhdannemittari. Paljon väkeä, kielii tunnelmasta, siis tulevaisuudenuskosta.
Loputtomasti erilaisia pyöriä. Erilaisiin käyttötarkoituksiin. Erilaisin moottorityypein. Eri koko- ja teholuokkia. Amerikanmeininkiä, brittityyppisiä, kuumaverisiä italialaisia, bemarit tietenkin ja koko joukko japanilaisia. Sellaisia kuin ovat tehtaalta valmistuneet ja sellaisia, millaisiksi käyttäjät ovat niitä virittäneet ja makuisiksiin kaunistaneet. Taidemuoto sekin.
Lukuisten erilaisten muuttujien yhdistelmiä riittää loputtomiin. Autot eivät pärjää moottoripyörien moninaisuudessa. Autot haukotuttavat. Manilan ruuhkissa ne myös jämähtävät. Isä oli siellä vuosikymmeniä sitten todennut tarvitsevansa Enfield Indian päästäkseen kätevästi toimistolleen.
Jäi tosin hankkimatta. Kuten jäi myöhemmin itsellänikin Portsun edessä 90-luvun lopulla. Silloin näin ensimmäisen kerran samanlaisen, hintapyyntö oli 18000 markkaa. Jotenkin aistin siinä ongelmia. Samaa mainosti myyjä tälläkin kertaa: halvalla paljon ongelmia!
Istuin nyt siis Royal Enfield Bulletin satulalla. Se oli seissyt tallissa 13 vuotta. Uusi se ei ollut, mutta käyttämätön. Mittarissa luki 63km. Ensimmäinen omistaja oli ollut vanhempi herrasmies, joka ehti menehtyä ennen suurempia seikkaluja. Last tick in the box, ajattelin.
En ollut tullut ostoaikeissa, eihän minulla ollut prätkäkorttiakaan. Kuulun ensimmäisiin vuosikertoihin, joiden tuli ansaita A-kortti erikseen. Äitini kyllä saisi ajaa isolla harrikalla.
En osannut päättää. Ja silti olin jo päättänyt. Tai en varsinaisesti päättänyt. Tunsin.
Menneisyys tulvi valinnaksi.
Kekkosen vielä sinnitellessä Merituulentie oli Tapiolan tuolla puolen paikoin ilman kestopäällystettä. Soratie eli lande. Linjaa 195 ajettiin pyöreäkattoisilla busseilla. Olimme muuttaneet Meikusta Olariin. Emme siis Espooseen, vaan yhteen Helsingin lähiöistä. Länteen. Parempi kuin Kontula.
Mopo teki lähiöpojista kunkkuja. Jotkut saivat mopon vanhemmiltaan, monet säästivät rahat itse. Vähävaraisimmat kunnostivat romuja. Kotitalomme Kartsalla oli kaksitahtinen PV. Jollain oli samoilla kulmilla myös nelitahtinen Monkey. Arkkiviholliset. Debatti paremmuudesta ei ottanut laantuakseen.
Yläkorttelien Pepe keuli Raisulla näyttävästi, hänen vanhemmalla veljellään Makkilla taisi olla Tunturi Super Sport eli Tuna. Muistan lähistöltä myös Vespan, joka ei ottanut käynnistyäkseen.
Kulkupelejä viriteltiin surutta. Kasikympin pytty oli kova sana, siis 30 kuutiosenttiä sylinteritilavuutta enemmän kuin vakiomopossa. Tehomännällä lisättiin vielä puristusta. Laitontahan sellainen oli: yli 50 kuutiota merkitsi kevytmoottoripyörää, jonka muun varustuksen kuten jarrujen tuli vastata suurempia tehoja. Ajokortinkin se olisi vaatinut.
Joku oli kuulemma kellottanut 100km/h pikkumopollaan Länsiväylällä, siis Jorvaksentiellä. Moni sai poliisit peräänsä, sankarit karistivat kannoiltaan. Pikkupoluilla poliisiprätkällä ei pärjännyt. Saattoi olla legendaakin, sillä en muista kenenkään koskaan jääneen kiinni.
Virittäminen oli taiteenlaji. Yhdet hakivat huippunopeutta, toiset kiihtyvyyttä. Tehojen ja välitysten tuli olla oikeassa suhteessa. Taitavimmat löysivät hyvän tasapainon, siis hyvin riittäväksi katsottuun huippunopeuteen kiihtyvän mopon. Luotettavuus useimmiten kuitenkin kärsi.
Estetiikkaakaan ei unohdettu. Satulat saivat karvapäällisiä, ripustuksia korotettiin ja etulokarit nousivat imitoimaan motokrossipyöriä. Viidakkorumpu kertoi, mitä kannatti yrittää, kuka osasi ja mistä löysi parhaat osat. Alakulttuuri.
Friisinkallioilla treenasi Teppo. Metsäpoluilla ja kallioilla taiteilevien ensityökaluna toimi Tunturi Trial. Kehittyneemmät hankkivat Fanticin. Lajin suuri nimi Yrjö Vesterinen nousi mestaruuksiin juuri sieltä, Friisilästä. Tommi Ahvalan tuloksia seurattiin Urheiluruudusta, jota näytettiin vain lyhyesti torstaisin, hiukan pidemmin lauantaisin ja vajaa puolituntisena sunnuntaisin. Mieli sai liidellä vapaampana infoähkystä.
Kaikessa tuossa olin mukana, mutta sivustaseuraajana. Totta kai mopo houkutteli, mutta valitsin sen sijaan tietoisesti muotiin nousseen maastopyörän. En halunnut huolestuttaa äitiäni. Suuri murhe oli asettunut vain hiukan aiemmin taloksi. Kaksipyöräinen moottorilla on vaarallisempi kuin ilman, eikä tullut kyseeseen.
Mopot jäivät nopeasti taka-alalle, eikä kevytmoottoripyörävaihe tunkenut samalla tavalla läpi. Lukio ja muut riennot tulivat tilalle – kaljakin. Täysi-ikäisyys, ajokortti ja vaarin vanha Volvo Amazon, edelleen käytössäni. Asevelvollisuus. Lopulta opiskelut, työura ja perhe. Se peruskaava.
Linja 195 lakkautettiin ja metro tuli tilalle. Jotain tuosta lyhyestä mopoajan välähdyksestä kuitenkin jäi. Nimittäin kun kirjoittaa, syntyy kirjoitusta, ja kun muistaa elää, muovautuu elämää – tapoja olla, ajatella, tuntea. Olin herkistynyt tunteelle moottoripyörästä, vaikka kasvoin fillarin selässä.
Polkupyörä on yksi hienoimmista keksinnöistä – juoksukone, joka jalostaa ihmisen, tekee käyttäjänsä liikkeen tehokkaammaksi. Moottoripyörässä sen sijaan yritetään hallita vierasta voimaa. Se rinnastuu ratsuun. Ja kyllähän jokamiehellä tulisi ratsu olla. Niin olin hokenut jo vuosia. Vankkurit ei ole sama juttu.
Maailma oli näin soljumassa päätökseksi. Kutkutus sai koeistumaan muitakin, mutta jotain niistä puuttui. Ne ongelmat ainakin. Bullet puhui, minä kuuntelin.
Kuvittelin sen vuonna 2007 viimeisenä tekonaan ostaneen miehen nimeksi Ilpon. Olisiko siinä hyvä nimi sille? Tai Filip marsalkka Mannerheimin Aasian matkan ratsun mukaan? Tai Boris brexit-surkeuden ja Britannian menneen suuruuden vitsinä? Ehkä joku intialaisperäinen nimi? Tai Sherpa? Kulkupeleihin usein viitataan feminiinillä, joku naisen nimi siis? Kuninkaallisten mukaan Meghan, paino jälkimmäisellä tavulla sopisi yhteen Bulletin kanssa.
Ratsulla kuuluu olla nimi. Belgiassa synnytyslaitoksella sellainen vaaditaan heti. Nimetön sielu ei käy. Sillä sielukas se oli. Kaupat syntyivät. Moottoripyörän valinta.
Muutama vuosi on jo sen ystävänä vierähtänyt. Äitikin on ilmaissut halunsa olla vielä kerran moottoripyörän kyydissä. Makustelin aikani nimeksi Rohjaketta, mutta ei se käyttöön vakiintunut. Nimeä ei leimata, vaan se löydetään ja eletään todeksi.
Yleisnimet kääntyivät lopulta erisnimiksi. Se on Bullet. Tai Mopo. Niissä Intia ja Olari limittyvät.
Kuvassa kirjoittaja ja Bullet moottoripyörämessuilla 2.2.2020. (Pasi Heikkilä)