Ihminen on pedoista julmin, samalla kovin hauras ja haavoittuva,
Saattaa kaiken saavuttaneenakin olla hyväksyntää janoava.
Riutua pienuudessaan, todistella suuruuttaan, ja siinä sivussa aiheuttaa paljon vahinkoa.
JOS kokonainen elämäntapa perustuu haalimiseen,
Maiden valloittamiseen, peltojen raivaamiseen,
Metsien lanaamiseen, merten, järvien ja jokien tyhjentämiseen,
Kyltymättömään naaraamiseen ja troolien täyttämiseen,
Siten, että kaikki ei mahdu mukaan,
Siten, että saalis tursuaa yli äyräiden,
Siten, että kaikkea on yli tarpeen,
Ja silti himoitaan lisää.
JOS kokonainen elämäntapa keskittyy hyötymiseen,
Huomionhakuun itsekeskeiseen,
Kilpailuun ja voittamiseen,
Ajatteluun välineelliseen.
Siten, että muilla ei ole niin väliä,
Siten, että eteen sattuvat tulevat tallotuiksi,
Siten, että posliinit särkyvät ja kaunis tuhotaan,
Ja silti remutaan lisää.
Ja koska elämä on verrattain lyhyt,
Kiire valtaa mielen, lyhyt tähtäin,
Rohmutaan vailla huomista,
On saatava heti.
NIIN onko sitten ihme, että vallakkaiksi sattuu toisinaan myös rohmuajia, haalijoita ja valloittajia, huomiosta turhankin paljon nauttivia, itsekeskeisyyteen taipuvaisia; kyynärpäätekniikan taitajia, ympäröivään välinpitämättömästi suhtautuvia; hätähousuja, ensin tekeviä ja sanovia, vasta sitten miettiviä, jos sittenkään; niitä, jotka osaavat pelin, tietävät, mikä kannattaa, mistä hyötyä, haistavat saaliin; niitä, joille tarkoituksenmukaisuus on hyve, totuus ehkä joskus sopivahkoa kuorrutetta?
Ihmisellä on kuitenkin kyky hamuamisen sijaan myös jakaa,
Tuhoamisen lisäksi rakentaa,
Tappamisen sijaan halata, suudella ja rakastaa.
Valita, että kaikilla on kivaa,
edes suhtkoht.
Peilistä katsoo kuvamme. Päätämme lopulta millainen.
Jutun ensimmäinen rivi on isäni mietelmä vuosikymmenten takaa. Kuva: Mika Kukkonen.