Kategoriat
Moottoripyörä

Joulutarina

Saavun risteykseen. Hidastan. Jalankulkijat ylittävät suojatien. Äiti ja lapsi.

Katseemme kohtaavat, polvenkorkuisen haalarikansalaisen ja minun, partasuisen, kymmenesosatonnisen motoristisotisopaisen. Äitinsä kiire vetää häntä, kulkupelini jyske jarruttaa.

Suuret silmät nauliintuvat, äitikin vaaditaan seuraamaan. Ihmeellinen saa luonnollisen selityksensä. Melkein kuulen selkokielisen selostuksen: siinä menee moot-to-ri-pyö-rä.

Lasten kautta pääsee käymään elämänpolkua toistamiseen. Heidän katseensa ovat paluuportteina karstattomaan mieleen, maisemaan, jossa kaikki on ihmeellistä.

Tunnen sen taas, elävästi, millaista oli aikoinaan olla äidin asioilla. Käsihän siinä venyi, kun oli mentävä niin, että hippulat vinkuu. Minua ajatus kauhistutti. Äiti oli turva, mutta kiireissään myös ikkuna johonkin omituiseen maailmaan. En halunnut, että pippulani alkaisivat vinkua.

Aina jouluisin joulupukin reen somistukset varmasti vinkuvat, niin hurjaa nopeutta siltä yhden vuorokauden aikana vaaditaan. Epäilijät huomauttavat joulupukin höyrystyvän sellaisen menon ilmanvastuksesta. Silti sadat miljoonat lahjat löytävät joka vuosi kiltit saajansa, ihmislapset ikään katsomatta.

Toisen selityksen mukaan ihmiset hankkivat lahjoja toisilleen. Ihmeellistähän se kuitenkin on, elo rakastavana ja rakastettavana, olo hyväntahtoisuudessa, anteliaisuudessa. Tuolle kaikelle on annettu nimi: se on Joulupukki.

Asiaa ei muuttaisi sekään, että jokainen erillinen lahjanhankinta litteroitaisiin satojen niteiden sarjaksi empiiristä aineistoa. Moottoripyöränkään lumous ei järkeistyksestä häviäisi, vaikka sen toiminnan tuntisi kuinka seikkaperäisesti hyvänsä. Saattaapa käydä juuri päinvastoin.

Ihmeellisen vastakohta on nimittäin yhdentekevyys. Moottoripyörän jokaisella osalla on tehtävänsä, merkitys. Jokainen anteliaisuuden ja ystävällisyyden ele on olennainen. Joulupukki tarvitsee apurinsa. Iän karttuessa haltioitumisen aisti saattaa vain tylsyä. Lapsella se vielä on.

Omituiseen maailmaan hänkin on vielä tähyilevä, tänne sekalaisten velvollisuuksien kyllästämään todellisuuteen. Kouluttautuva omasta innostaan, mutta myös hyödylliseksi laskettuna investointina kansantaloudelle.

Täällä kaikki paikat välillä vinkuvatkin. Niin sanottu sivistys tekee siivoksi. Sille liukuhihnalle lapsikin on astuva. Viattomasta katseesta liikuttuneena ja sydämeni syrjällään toivotan hänelle mielessäni onnea matkaan.

Älköön hän turtuisi, mielensä liikaa karstoittuisi. Olkoon ihmetys hänen katseessaan pysyvästi, merkitköön sivistys hänelle herkistymistä.

Tööttään. Vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Erotan hymynkareen. Innostuksen. Moottoripyörä!

Olen hetken supersankari. Vain viitta puuttuu. Tai lahjasäkki. Vai puuttuuko sittenkään?

Kategoriat
Moottoripyörä

Elämänkurvi

On syitä elää. On vielä muutama mutka kallistamatta.

Keskellä Atlanttia. Keskellä yötä. Keskellä myrskyä. Kolme syytä olla näkemättä yhtään mitään. Tehtävänäni oli tähystäminen.

Suuret matkat jättävät jälkensä. Tuona toukokuisena yönä 1995 suomalaisen sotalaivan merivahdin tähystäjänä kysyin, mitä ihmettä minä täällä teen?

Kysymys jäi pysyväksi, levottomuuttakin aiheuttavaksi olotilaksi.

Sanoittamatonta on paha sanoittaa. Rajallinen määrä sanoja ei riitä elämän rajattomaan värikylläisyyteen. Sanat lokeroivat, mutta villi ei karsinoidu.

Moottoripyörää voi yrittää ymmärtää toimintojensa kautta: ilman- ja polttoaineensyöttö, itse polttomoottori, voimansiirto, pakokaasujen poisto, runko, sähköjärjestelmä ja hallintalaitteet.

Pilkkomista voi jatkaa pienempiinkin detaljeihin, ruuveihin ja nippeleihin – kohti yhä erikoistuneempaa ymmärrystä. Kuva on kuitenkin aina kuin kartta: karikatyyri valituin korostuksin.

Muu jätetään epätarkaksi. Salamavalon välähdys, satunnainen raamitus jatkuvuuden sijaan. Analyysi tappaa rakkaudenkin, estää sulautumasta yhdeksi; pyrkimys raamitukseen on esteenä ololle raamittamattomalle.

Älä kelaa, skulaa, sanoisi ehkä Andy McCoy. Moottoripyöräilijänkin on oltava läsnä, hypättävä lokerointien tasanteelta jouhevuuden maailmaan.

Bulletin ääntä voi luonnehtia papatukseksi. Kahvasta oikein kunnolla väännettäessä ääni muuttuu piiskaavaksi. Tunnelissa pyörän kulku kaikuu jytkeenä.

Kuljettajan paikalla kuoroon liittyy venttiilien kalkatus. Jakopään hammasrattaiden ujelluskin. Ketjut hiukan rapisevat. Käyntiin imettävä ilma suhisee, välillä jopa viheltää. Rengaskuviot surraavat tienpintaa vasten.

Äänien orkesteri on hienoimmillaan, kun voimanlähdekellopelin toiminta on juuri oikein ajoitettu. Kun koneenkäytön valinnat välittyvät moitteetta takapyörälle. Lisää kaasua, vääntö, vähemmän, moottorijarru.

Säestys siivittää erityiseen tilaan, eräänlaiseen tiedostamattomaan valppauteen. Ajoa ei enää ajatella, eikä ympäröivää siten varsinaisesti havainnoida. Tekeminen taittuu olemiseksi. Sopusoinnuksi.

Silloin huomaa pienen, vastatuulen tuoman öttiäisenkin ja erottaa sen auringon heijastaman siiven ennen liiskaantumistaan ajolaseihin. Ehtii todeta tälle osuneen harmin ennen seuraavaa kohtalotoveriaan.

Kuljettaja heittäytyy maailman kyytiläiseksi, puristamattomasti keskittyneeksi, eikä enää edes aja, vaan on ajossa. Vauhtia saattaa olla paljonkin, mutta kiihkeys puuttuu. Kallistukset kurveihin, liitämisen taikaa.

Järkeä on turha etsiä sieltä, missä järkeä ei ole. Kysymys elämästä tähyää tietokyvyn tuolle puolen. Kuva saattaa tarkentua, levottomuuskin hälvetä, mutta ihme ei häviä.

On vain tapettava aikaa. On vain oltava. Ja kallistaa, tai kallistua, seuraavaan kurviin.

 

Lainaus Mika Mannermaan moottoripyöräkirjasta ”Matka”, jonka lopussa päähenkilö, hän, pohtii elämän tarkoitusta. Kuvaajana toimi Ville Ruso.

Kategoriat
Moottoripyörä

Moottoripyörän valinta

Moottoripyörämessut keväällä 2020 pandemian aattona. Vuosittainen perinne ja suhdannemittari. Paljon väkeä, kielii tunnelmasta, siis tulevaisuudenuskosta.

Loputtomasti erilaisia pyöriä. Erilaisiin käyttötarkoituksiin. Erilaisin moottorityypein. Eri koko- ja teholuokkia. Amerikanmeininkiä, brittityyppisiä, kuumaverisiä italialaisia, bemarit tietenkin ja koko joukko japanilaisia. Sellaisia kuin ovat tehtaalta valmistuneet ja sellaisia, millaisiksi käyttäjät ovat niitä virittäneet ja makuisiksiin kaunistaneet. Taidemuoto sekin.

Lukuisten erilaisten muuttujien yhdistelmiä riittää loputtomiin. Autot eivät pärjää moottoripyörien moninaisuudessa. Autot haukotuttavat. Manilan ruuhkissa ne myös jämähtävät. Isä oli siellä vuosikymmeniä sitten todennut tarvitsevansa Enfield Indian päästäkseen kätevästi toimistolleen.

Jäi tosin hankkimatta. Kuten jäi myöhemmin itsellänikin Portsun edessä 90-luvun lopulla. Silloin näin ensimmäisen kerran samanlaisen, hintapyyntö oli 18000 markkaa. Jotenkin aistin siinä ongelmia. Samaa mainosti myyjä tälläkin kertaa: halvalla paljon ongelmia!

Istuin nyt siis Royal Enfield Bulletin satulalla. Se oli seissyt tallissa 13 vuotta. Uusi se ei ollut, mutta käyttämätön. Mittarissa luki 63km. Ensimmäinen omistaja oli ollut vanhempi herrasmies, joka ehti menehtyä ennen suurempia seikkaluja. Last tick in the box, ajattelin.

En ollut tullut ostoaikeissa, eihän minulla ollut prätkäkorttiakaan. Kuulun ensimmäisiin vuosikertoihin, joiden tuli ansaita A-kortti erikseen. Äitini kyllä saisi ajaa isolla harrikalla.

En osannut päättää. Ja silti olin jo päättänyt. Tai en varsinaisesti päättänyt. Tunsin.

Menneisyys tulvi valinnaksi.

Kekkosen vielä sinnitellessä Merituulentie oli Tapiolan tuolla puolen paikoin ilman kestopäällystettä. Soratie eli lande. Linjaa 195 ajettiin pyöreäkattoisilla busseilla. Olimme muuttaneet Meikusta Olariin. Emme siis Espooseen, vaan yhteen Helsingin lähiöistä. Länteen. Parempi kuin Kontula.

Mopo teki lähiöpojista kunkkuja. Jotkut saivat mopon vanhemmiltaan, monet säästivät rahat itse. Vähävaraisimmat kunnostivat romuja. Kotitalomme Kartsalla oli kaksitahtinen PV. Jollain oli samoilla kulmilla myös nelitahtinen Monkey. Arkkiviholliset. Debatti paremmuudesta ei ottanut laantuakseen.

Yläkorttelien Pepe keuli Raisulla näyttävästi, hänen vanhemmalla veljellään Makkilla taisi olla Tunturi Super Sport eli Tuna. Muistan lähistöltä myös Vespan, joka ei ottanut käynnistyäkseen.

Kulkupelejä viriteltiin surutta. Kasikympin pytty oli kova sana, siis 30 kuutiosenttiä sylinteritilavuutta enemmän kuin vakiomopossa. Tehomännällä lisättiin vielä puristusta. Laitontahan sellainen oli: yli 50 kuutiota merkitsi kevytmoottoripyörää, jonka muun varustuksen kuten jarrujen tuli vastata suurempia tehoja. Ajokortinkin se olisi vaatinut.

Joku oli kuulemma kellottanut 100km/h pikkumopollaan Länsiväylällä, siis Jorvaksentiellä. Moni sai poliisit peräänsä, sankarit karistivat kannoiltaan. Pikkupoluilla poliisiprätkällä ei pärjännyt. Saattoi olla legendaakin, sillä en muista kenenkään koskaan jääneen kiinni.

Virittäminen oli taiteenlaji. Yhdet hakivat huippunopeutta, toiset kiihtyvyyttä. Tehojen ja välitysten tuli olla oikeassa suhteessa. Taitavimmat löysivät hyvän tasapainon, siis hyvin riittäväksi katsottuun huippunopeuteen kiihtyvän mopon. Luotettavuus useimmiten kuitenkin kärsi.

Estetiikkaakaan ei unohdettu. Satulat saivat karvapäällisiä, ripustuksia korotettiin ja etulokarit nousivat imitoimaan motokrossipyöriä. Viidakkorumpu kertoi, mitä kannatti yrittää, kuka osasi ja mistä löysi parhaat osat. Alakulttuuri.

Friisinkallioilla treenasi Teppo. Metsäpoluilla ja kallioilla taiteilevien ensityökaluna toimi Tunturi Trial. Kehittyneemmät hankkivat Fanticin. Lajin suuri nimi Yrjö Vesterinen nousi mestaruuksiin juuri sieltä, Friisilästä. Tommi Ahvalan tuloksia seurattiin Urheiluruudusta, jota näytettiin vain lyhyesti torstaisin, hiukan pidemmin lauantaisin ja vajaa puolituntisena sunnuntaisin. Mieli sai liidellä vapaampana infoähkystä.

Kaikessa tuossa olin mukana, mutta sivustaseuraajana. Totta kai mopo houkutteli, mutta valitsin sen sijaan tietoisesti muotiin nousseen maastopyörän. En halunnut huolestuttaa äitiäni. Suuri murhe oli asettunut vain hiukan aiemmin taloksi. Kaksipyöräinen moottorilla on vaarallisempi kuin ilman, eikä tullut kyseeseen.

Mopot jäivät nopeasti taka-alalle, eikä kevytmoottoripyörävaihe tunkenut samalla tavalla läpi. Lukio ja muut riennot tulivat tilalle – kaljakin. Täysi-ikäisyys, ajokortti ja vaarin vanha Volvo Amazon, edelleen käytössäni. Asevelvollisuus. Lopulta opiskelut, työura ja perhe. Se peruskaava.

Linja 195 lakkautettiin ja metro tuli tilalle. Jotain tuosta lyhyestä mopoajan välähdyksestä kuitenkin jäi. Nimittäin kun kirjoittaa, syntyy kirjoitusta, ja kun muistaa elää, muovautuu elämää – tapoja olla, ajatella, tuntea. Olin herkistynyt tunteelle moottoripyörästä, vaikka kasvoin fillarin selässä.

Polkupyörä on yksi hienoimmista keksinnöistä – juoksukone, joka jalostaa ihmisen, tekee käyttäjänsä liikkeen tehokkaammaksi. Moottoripyörässä sen sijaan yritetään hallita vierasta voimaa. Se rinnastuu ratsuun. Ja kyllähän jokamiehellä tulisi ratsu olla. Niin olin hokenut jo vuosia. Vankkurit ei ole sama juttu.

Maailma oli näin soljumassa päätökseksi. Kutkutus sai koeistumaan muitakin, mutta jotain niistä puuttui. Ne ongelmat ainakin. Bullet puhui, minä kuuntelin.

Kuvittelin sen vuonna 2007 viimeisenä tekonaan ostaneen miehen nimeksi Ilpon. Olisiko siinä hyvä nimi sille? Tai Filip marsalkka Mannerheimin Aasian matkan ratsun mukaan? Tai Boris brexit-surkeuden ja Britannian menneen suuruuden vitsinä? Ehkä joku intialaisperäinen nimi? Tai Sherpa? Kulkupeleihin usein viitataan feminiinillä, joku naisen nimi siis? Kuninkaallisten mukaan Meghan, paino jälkimmäisellä tavulla sopisi yhteen Bulletin kanssa.

Ratsulla kuuluu olla nimi. Belgiassa synnytyslaitoksella sellainen vaaditaan heti. Nimetön sielu ei käy. Sillä sielukas se oli. Kaupat syntyivät. Moottoripyörän valinta.

Muutama vuosi on jo sen ystävänä vierähtänyt. Äitikin on ilmaissut halunsa olla vielä kerran moottoripyörän kyydissä. Makustelin aikani nimeksi Rohjaketta, mutta ei se käyttöön vakiintunut. Nimeä ei leimata, vaan se löydetään ja eletään todeksi.

Yleisnimet kääntyivät lopulta erisnimiksi. Se on Bullet. Tai Mopo. Niissä Intia ja Olari limittyvät.

 

Kuvassa kirjoittaja ja Bullet moottoripyörämessuilla 2.2.2020. (Pasi Heikkilä)

Kategoriat
Moottoripyörä

Oluttauko

Ajoon on heittäydyttävä. Virtaan. Muuten ei tule mitään. Toisinaan ajo ei maistu. Ei solju. Ravaamisen tunne vaivaa.

Silloin tauko-olut palauttaa rytmin. Yksi tekee hyvää, kirkastaa ajatuksen. Ehkä kaksikin. Pyörän päällä kaksi on kuitenkin liikaa. Eli yksi.

Ensipuraisun ihme, puhelinnumero globaaliin yhteyteen. Juomaa virtaa nimittäin paljon.

Olutta valmistetaan noin 185mrd litraa vuodessa. Se tekee noin 561mrd pientä putelia, jolloin päivätuotanto on puolisentoistamiljardia, voihan ne toki tölkkejäkin olla. Tunnissa 64miljoonaa, minuutissa reilu miltsi ja sekunnissa noin 17800 annosta. Ja kun kysyntä on kova, niin huonoina kuin hyvinäkin hetkinä, voidaan kulutuksen olettaa pysyvän hyvin tuotannon mukana. Itse asiassa tuotannolla on todennäköisesti vaikeuksia pysyä oluenhimon tahdissa.

Näillä oletuksilla huomioiden, että jotkut ryystävät isompina annoksina ja joissakin eurooppalaisissa kuppiloissa tyydytään mehulaseihin, voidaan karkeana pyöristyksenä todeta oluen suhahtavan ilmoille 15000-20000 kertaa joka sekunti päätyen janoisten kurkkuihin. Tuotantoketjun alusta löytyy epätoivoinen panijoiden joukko, jotka panevat parastaan. Janonsammutuksen huikea logistinen operaatio.

Jos tästä kaikesta tehtäisiin hälypuhelinsovellus – ja miksipä turboahdetun talouden turhuuksien tulvassa niin ei tehtäisi – jossa jokaista korkkaisua ilmentäisi välähtävä piste ruudun maailmankartalla, alkaisi vyöry auringonnousun maista afterworkien aikaan edeten hyökyaaltona länteen. Melkoinen ilotulitus.

Mene ja tiedä, ehkä olemme vain pieni hippu kosmisen kokoluokan oluttölkissä. Kaikkeuden näkökulmasta tämän 8 miljardin karvapään muurahaiskeon hyörinällä ei ole juuri merkitystä. Toisaalta kaiken ollessa suhteessa toisiinsa liikutan koko universumia raudanlujan koukistajalihakseni kallistaessa kuppia.

Mittaluokkajuttuja. Elämän sumeassa logiikassa metafysiikan äärettömyyksien sijaan totuus löytyykin likimaastosta, nimittäin tiedosta siitä, että olutta ryystäessä ei olla koskaan yksin. Ja jos Bullet hyytyy tienvarteen, voin olla varma apuuni rientävistä motoristiystävistä.

Lämmin tunne valtaa. Ihmisiä yhdistävä hyvyys laskeutuu voimaksi ylleni. Ilonpilaajat häviävät vääjäämättä. Saan rytmistä jälleen kiinni.

Loppukulaus. Halu jatkaa matkaa palaa – syy käynnistää moottori, nostaa kytkintä, lisätä kaasua ja astua takaisin virtaan.

 

 

Kuvassa Bullet Sysmässä, kuljettaja jutun sisällöstä poiketen lämmittävillä pullakaffeilla. Kahvila oli ihana ja Päijänteen mutkatiet upeat. Älypuhelinsovellusajatusleikistä olen velkaa ystävälleni Rami Nissilälle, joka on armoitettu tarinankertoja. Hän on niitä harvinaislaatuisia lahjakkuuksia, jotka saavat yksinkertaisemmankin jutuntyngän väritettyä nauruhermoja kutkuttavaksi kertomukseksi – toisinaan myös oluen äärellä.

 

Kategoriat
Moottoripyörä

Voitelu

Moottoripyörän voimanlähteen öljynvaihto on suoritettavissa noin puolessa tunnissa.

Periaate on yksinkertainen. Öljy voitelee moottorin. Se vähentää kitkaa liikkuvien pintojen välillä, sitoo itseensä likaa ja jäähdyttää konetta. Käytössä ominaisuudet heikkenevät ja siksi öljyt on aika ajoin vaihdettava.

Öljynvaihto on käytännössäkin yksinkertainen tehtävä. Ajetaan moottori lämpimäksi, avataan proput, valutetaan vanhat öljyt astiaan, suljetaan proput ja täytetään moottori ohjeiden mukaisella määrällä uutta öljyä.

Tarkemmat ohjeet löytyvät ohjekirjasta. Se kuitenkin selostaa vain kaavan, suoritteen.

Elämä on jotain muuta.

Ajoituksen voi optimoida lämpimän kesäpäivän auringonpaisteeseen. Seurakseen kutsua ystävän. Noutaa kyytipojaksi muutaman oluen. Pieni hörpähdys työvaiheiden välillä siivittää taukoon, rupatteluun.

Moottoria on kiva tuijotella seurassa. Eikä sanojakaan tarvita.  Syöminenkin on eri asia kuin ruokailu. Ensimmäisessä tankataan ruumis, jälkimmäisessä ravitaan ihminen.

Luodaan merkitys. Voidellaan eloon.

Oho, menikin pari tuntia!

Suorittaessa ajalla on merkitys.

Elämässä ei.

 

Kuvassa huoltokirja. Moottoriöljyistä on huolehdittava, mikäli haluaa kulkineestaan vuosiksi huvia. Luterilaisen perinteen mukaan ensin hoidetaan työt, vasta sitten on lupa huvitella.

Kategoriat
Moottoripyörä

Oikuttelevan kytkimen arvoitus

Vanha sääntöni on, että kun asiasta erotetaan pois kaikki se, mikä sinänsä on mahdotonta, on jäljelle jäänyt asianosa totta, tuntuipa se miten uskomattomalta tahansa.

Mysteeri.

Ruumis. Ehkä murha? Asiaa aletaan selvittää.

Moottoripyörän toimintahäiriö. Ehkä vika? Senkin syy tulee tutkia.

Vikojen korjaaminen vastaa dekkareiden juonta. Molemmissa päätellään ”taaksepäin”. Niissä ei pohdita, mitä tiedetystä seuraa, vaan mikä on johtanut tiedettyyn.

Kytkimeni ei toiminut kuten piti. Vian syy oli löydettävä.

Kytkinlaite on kasa levyjä, joista joka toinen on yhteydessä moottoriin ja toiset puolet vaihdelaatikkoon. Erityiset jouset puristavat ne yhteen ja veto moottorilta vaihteistoon ja edelleen takapyörään välittyy.

Kun levyt vapautetaan jousien puristuksesta, veto ei enää välity. Autossa se tehdään polkimella, moottoripyörässä ohjaustangon vasemmalla kahvalla.

”Kytkin” on hiukan erikoinen nimi laitteelle, jota käytettäessä voimansiirto nimenomaan katkaistaan jotain toimintoa varten. Kytkintä hyödynnetään erityisesti vaihteita vaihdettaessa ja liikkeelle lähdettäessä.

Mikäli kytkinvaijeri on liian löysällä, kytkinlevyt eivät irtoa toisistaan tarpeeksi. Kytkin laahaa, veto ei täysin katkea ja vaihteiden vaihtaminen on hankalaa.

Mikäli vaijeri on liian kireällä, levyt eivät puristu riittävän napakasti kiinni. Kytkin luistaa, eikä kaikki voima välity eteenpäin.

Tapauksessani vaihteiden vaihto oli hankalaa, kytkin siis laahasi.

Kiristin vaijeria ja kytkin alkoi luistaa. Silti vaihteetkaan eivät kunnolla vaihtuneet. Kytkin sekä laahasi että luisti! Sen ei pitäisi olla lainkaan mahdollista.

Aikani yritin. Mysteeriksi jäi.

Tyydyin totuuteen, jonka mukaan Bulletissa mahdotonkin on mahdollista. Intian mystiikkaa.

Kytkin oli kerran aiemmin prakannut. Olin körötellyt Porvooseen, nauttinut oluen, suunnannut siitä ylös joenvartta myötäillen ja viettänyt päivää pyörän selässä Uudenmaan maaseudun pikkuteillä.

Jossain Pornaisten suunnalla risteykseen tullessani kytkinvaijeri katkesi. Naps!

Onneksi ilmankin pärjää, näin opin apuuni tuolloin sattuneelta motoristilta. Pyörä käynnistetään, sitten työnnetään kävelyvauhtiin, hypätään kyytiin ja rusautetaan vaihde päälle.

Ajaessa etsitään sopivat kierrosalueet, joissa vaihteiden vaihto ilman kytkintä on pehmeintä. Väkivaltaiselta se silti tuntuu.

Nyt vaijerilla oli suunnilleen saman verran kilometrejä takanaan kuin edellisellä. Tunsin taas saman väljyyden kahvassa. Kytkinvaijeri oli siis antamassa periksi.

Tämä selittäisi mysteerin: luistavan kytkimen liian kireäksi kokeiluissani säätämä vaijeri ehkä jousti käytettäessä siten, että levyt eivät vapautuneet tarpeeksi ja jäivät laahaamaan.

Olin aina ajaessani pohtinut vikaa. Kytkinvaijerin venyminen oli yksi teoria.

Sen, minkä piti olla vain joko-tai, saattoikin todella olla sekä-että.

Tuntui, että olin saamassa vahvistuksen oletuksilleni. Nilkutin taas kotiin. Päätin vaihtaa vaijerin. Kokeilin. Heti ensimmäisestä kahvan puristuksesta jokin antoi kuitenkin periksi.

Jälleen naps!

Pidin uuden vaijerin valmistusvirhettä mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Kokeilin vaihdelaatikon kurkistusaukosta ja kytkintä operoiva vipu roikkui tunnottomana ja putosi laatikon pohjalle.

Vian syy! Tai sitten toinen vika.

Irrotin vaihdelaatikon kannen, totesin vaurion, tiedustelin uutta vipua, sellainen löytyi hyllystä Vantaalta, hain sen, vaihdoin uuden tilalle, suljin kannen ja täytin vaihteiston uusilla öljyillä.

Käynnistin koneen ja lähdin koeajolle. Vaihteet saisivat helpomminkin asettua kohdilleen. Kiristin hitusen vaijeria.

Toimi. Vaihteet löytyivät ja veto välittyi. Ei laahannut, ei luistanut.

Käytännössä teoria ei auta.

Moottoripyörän kunnossapidossa arvuuttelun sijaan järjestelmällinen, kärsivällinen ja yksityiskohtainen käsiteltävään ongelmaan liittyvien asianhaarojen tarkkailu on tie pulmien ratkaisuun. Nöyryys.

Aavistukset johdattelevat oikeille jäljille. Siis kokemus ja tuntuma.

Asiansa osaava mekaanikko on onnistumisestaan hiljaa tyytyväinen ja siirtyy seuraavaan pulmaan. Luonnollinen selitys ilman mystiikkaa.

Ei ole tarvetta elämöintiin. Kaiken nähnyt salapoliisi tietää oman arvonsa ilmankin.

Itse olin sitä vastoin lapsellisen tohkeissani. Tuulettelin mielikuvitusyleisölle, pöyhkeilin mielikuvitusepäilijöille ja fanfaarit soivat tättä rättä tättä tää!

Olin ylpeä onnistumisestani. Olinhan korjannut vian.

Ratkaissut arvoituksen.

 

Alun sanat on lainattu Sherlock Holmesilta, joka on kaikkien tuntema Sir Arthur Conan Doylen fiktiivinen dekkarihahmo, eräänlainen pulmien ratkaisun arkkityyppi.

Kuvassa 1) avattu vaihdelaatikko, 2) vaihdelaatikon kansi rikkoutuneella vivulla, 3) vaihdelaatikon kansi uudella vivulla ja tiivisteellä ja 4) uudelleen suljettu vaihdelaatikko. Uusi vipu löytyi Timo Juurikkalan Britti-Helmet –liikkeestä.

Kategoriat
Moottoripyörä

Kärrypoluilla

Moottoritietä kulkien matka taittuu hujauksessa. Tavataan ajatella, että nopeampaa kulkiessa säästetään aikaa.

Sitä pidetään arvossa ja siksi moottoriteitä tarvitaan enemmän. Ja isompia ja nopeampia autoja. Kulttuuri ruokkii itseään.

Moottoritien vähintään nelikaistainen asfaltti halkaisee maisemat, joita ei ehditä ihailla. On vain määränpää. Ja lähtöpiste.

Välillä ei tapahdu mitään olennaista, ellei poiketa uomalta.

 

Kolminumeroisena merkityt maantiet tietävät hiukan enemmän mutkia, korkeuseroja, maalaismaisemia, pieniä kaupunkeja ja kyliä. Kasteesta auringonlaskussa helmeileviä puhelinlankoja.

Tai ainakin niihin kiinnittää huomionsa. Lähdön ja maalin välillä on elämää nähtäväksi ja koettavaksi, vesistöjä lossillakin ylitettäväksi.

Nelinumeroisilla teillä kulku väkevöityy entisestään. Soratien pöly nousee taivaltajan jäljiltä. Nimismiehen kiharat tärisyttävät. Ihailtavana pelloilla viihtyvien kurkien majesteettinen ryhti.

Pihojen koirat juoksevat tervehtimään. Tai ajamaan kulkijan tiehensä. Lampaat eivät välitä edes päätään kääntää. Lehmät huiskivat kärpäsiä hännillään. Muuttolinnut valmistautuvat lähtöönsä.

 

Auton kuplassa kuva on vielä pastelli, hailakahko. Moottoripyörällä asia on toisin: kylmä kurittaa ja lämmin hellii, sade pistelee kasvoilla, ötökät vielä enemmän. Kosteus korostaa tuoksuja, lanta haisee.

Elon seos on sakeampaa. Ja matkan loppukin lähempänä, sillä tien kuopat saattavat yllättää ja syksyn lehdet tai tienpinnan laakeroivat kivet suistaa ojaan. Suojaa ei ole.

Kahdella pyörällä kallistetaan kurveihin. Kolmas ulottuvuus tekee ajosta lentämistä, eteen taittuva oma aamu- tai ilta-auringon venyttämä varjo ratsastamista. Paikalliset tervehtivät.

Vapaudeksikin sitä kutsutaan. Pienimmätkin polut tai vanhojen junaratojen pohjat avautuvat tutkittaviksi, vailla suunnitelmaa vain, koska siltä sattuu tuntumaan. Autolla kiinnitytään laiskasti ennalta päätettyyn.

 

Moottoritiellä ei nähdä tai koeta mitään. Muistettavaa ei jää. Kiihkeä ravaaminen muuttaa siirtymän hypyksi. Välissä kadotaan hetkeksi. Sellainen ei ole matkantekoa laisinkaan.

Ajankäytön kiilusilmäinen optimointi. Kello. Kalenteri. Suunnitelma. Elo algoritmina, vapautensa luovuttaneina, kahleissa. Suoralla kalliot puhkoen, vaikka elettävä asuu mutkissa ja mäissä.

Elämän lanka on liian lyhyt pätkäistäväksi. Se kannattaa elää kokonaisena, maailman virran jatkumona. Kiinnittyneenä. Ottaa vastaan sellaisena vyyhtinä kuin se on.

Moottoritie ei siis säästä aikaa, vaan hukkaa sitä. Maisemat kyllä vaihtuvat, mutta maisemien sijaan elämä se siellä vilisee. Ohi.

 

 

Kuvan kärrypolut väliltä Turku-Helsinki. Koko päivähän siinä meni. Reitin löysin TransEuroTrail-sivuilta: TET Finland – Trans Euro Trail – Europe’s Dirt Road Adventure . Vastaavia kärrypolkuja on kartoitettu kymmeniätuhansia kilometrejä ympäri Euroopan. Tosiseikkailija ei tietenkään turvaudu valmiiksi mietittyyn, vaan valitsee reittinsä matkan edetessä paperikartalta.

 

 

 

Kategoriat
Moottoripyörä

Bulletin käynnistys

Kypärä päähän, hanskat käsiin, pyörä käyntiin ja menoksi. Tai sitten ei.

Prosessi on vivahteikkaampi.

Ensin laitetaan virrat päälle, avataan bensahana ja käännetään kaasuttimen kyljestä rikastimen vipua. Viimeksi mainitulla varmistetaan riittävä polttoaineen määrä käynnistettäessä.

Männän tulee olla puristustahdin yläkuolokohdassa, siihen se on hyvä rutiinilla aina jättää.  Polkaistaan kampea.

Puristus, polttoaine, ilma, kipinä – ne tarvitaan, muuten polttomoottori ei käy. Kunnossa ovat, pyöräni vaatii silti kylmänä useamman potkun. Yksi rikastin auki, muutama seuraava ilman.

Välissä mäntä on asetettava aina oikeaan kohtaan. Apuna käytetään sylinteripaineet hellittävää puolipuristinta, käynnistyskampea ja virtamittaria. Viimeisimmän värähtäessä mäntä on hitusen ennen oikeaa asentoa. Vielä vähän, puolipuristin kiinni ja uusi polkaisu.

Proseduuri toistetaan tarvittava määrä siten, että pyörä lopulta käynnistyy. Modernimmalla painetaan vain nappulasta.

Sähköstartti löytyy omastanikin, mutta en sitä juuri koskaan käytä. Pyörän teknisten ratkaisujen aikoihin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ei sellaisia tunnettu. Sähkökäynnistys liimattiin päälle vasta 2000-luvun Bulleteihin, ideana oli myydä pyörää enemmän vaurauden veltostuttamiin maailmakolkkiin.

Ihmemiesviritys on epämääräinen, tuppaa hajoamaan ja sen toiminta on epäluotettavaa. Eikä se muutenkaan ole pyörän hengen mukainen, ellei sitä miellä goalaisen nyrkkipajan tuunaukseksi.

Ja silti mäntä olisi hyvä asettaa oikeaan kohtaan. Bensahana on joka tapauksessa käännettävä ja rikastimen kanssa pelattava. Oikotietä ei ole. Konetta on käytettävä. Ihan itse. Määrätietoisesti.

Kaiken ollessa sveitsiläisen kellon tavoin juuri kohdillaan moottori saattaa käynnistyä yhdelläkin polkaisulla. Varsinainen käynti on kuitenkin moitteeton, eikä kylmäkäynnistyksen epätäydellisyyttä kannata murehtia. Jotkut pumppaavat kammella muutaman kerran ennen ensimmäistä yritystä. Lämpimänä minunkin käynnistyy ensimmäisellä.

Tai sitten ei. Useimmiten juuri silloin, kun on sovittua, jokin kirottu aikataulu.

Bulletilla on oma tahtonsa. Sitä on silitettävä. Ymmärrettävä. Se edellyttää kiintymystä. Rakkautta. Se vaatii aikansa, tilan eksymiselle ja harhailulle. Suunnitelmat, aikataulut ja säntäilevä elämäntapa eivät sovi kuvaan. Rakkauden kohdetta ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Bullet ei ole kone. Sellaista ei osteta, sellainen adoptoidaan.

Riisutaan kypärä. Hanskat pois käsistä. Nahkarotsikin satulalle. Puhallellaan ja viilennytään – sekä mielen että ruumiin osalta. Hengähdetään.

Ja aloitetaan rituaali alusta.

 

Kuvassa on bensahana. Ihminen lumoutuu hallitsemattomasta, mutta pyrkii hallitsemaan. Käsittämättömästä, mutta pyrkii käsittämään. Ennakoimattomasta, mutta pyrkii ennakoitavuuteen. Järjellistää järjetöntä. Tuloksena on koneajattelu, elämälle vieraasti ilman jakojäännöksiä. Hengettömyys. Tällä kertaa vastavirtaan uivan Bulletin sielukas itsepäisyys selittyi kuitenkin tyhjentävästi vain sillä, että bensahana oli kiinni.

 

Kategoriat
Moottoripyörä

Moottorintuijottelua

Bullet ei ole nopea. Sillä kulkiessa ei voi olla kiire.

Matkantekoa hidastaa poikkeuksetta myös taukopaikkojen juttutuokiot. Tiedustellaan vuosimallia ja sen sellaisia, todetaan retroksi ja kysytään aina sama kysymys muodossa tai toisessa: ”onko se aito britti vai niitä intialaisia?”

Valistan, ettei pyöräni ole imitaatio, eikä siksi retro. Ja se on aito intialainen. Käsintehty, kaikki vähän sinnepäin. Rosoinen. Yksilö. Kansanperinteessä roju-enkeli.

Ajatustenvaihto muuttuu uskonnolliseksi rituaaliksi, niin sanotuksi moottorintuijotteluksi. Rasvaista metalliklönttiä tarkastellaan asiaankuuluvalla hartaudella.

Eipä siinä teknisesti ole mitään erityistä ihmettelemistä. Tuli ja koneisto. Palotilassa poltetaan polttoainetta. Se saa männän liikkumaan sylinterissä. Kampi liikkuu ja pyörä pyörii. Tavanomainen nelitahtimoottori, joka toimii nimensä mukaisesti neljässä vaiheessa:

  • Imutahdilla mäntä liikkuu alas imien mukanaan polttoaineseoksen. Imuventtiili on auki.
  • Puristustahdilla mäntä puristaa seoksen tiiviiksi palotilaan. Venttiilit ovat kiinni.
  • Työtahdilla seos sytytetään ja palotapahtuma potkaisee mäntää alas. Venttiilit ovat edelleen kiinni.
  • Poistotahdilla mäntä palaa ylös ja palokaasut työntyvät pakoputkeen. Pakoventtiili on auki.

Poltettava seos syntyy kaasuttimessa. Imutahdin alipaine vetää ilmaa, joka matkallaan nappaa bensiiniä mukaansa. Bensiini sumuuntuu samaan tapaan kuin suihkepullon vesi. Kaasukahvan kääntäminen avaa vaijerin välityksellä kaasuttimen luistinta. Mitä enemmän hana on auki, sen enemmän seosta sylinteriin imeytyy ja sen nopeampaa mennään.

Kaikki on yksinkertaista. Välitöntä. Tuossa tapahtuu noin, sitten näin, josta seuraa tätä ja tätä jne. Ilmiö ei kätke salaisuuksia. Kaiken voi todeta omin silmin.

Moottori on kuin pato: luonnonvoima valjastetaan johonkin tarkoitukseen, moottoripyörässä liikkumiseen.

Täysi teho vaatii polttoaineen ja ilman ihanteellisen sekoitussuhteen. Tilanteen voi lukea sytytystulpasta: liian rikkaalla sytytystulppa nokeentuu, liian laihalla se menee vitivalkoiseksi. Ihanne on kahvipavun ruskea. Mikäli tarvetta on, kaasuttimeen kokeillaan eri kokoisia suuttimia. Yritys ja erehdys, suutin kerrallaan.

Moottori ei myöskään hengitä tarkoitetulla tavalla, mikäli venttiilit ovat liian kireät tai väljät. Bulletissa oikea speksi löytyy näppituntumalla: imu- ja pakoventtiilejä avaavien työntötankojen tulee puristustahdin ylimmässä kohdassa olla peukalolla vapaasti pyöritettävissä kuitenkin niin, ettei välystä pystysuunnassa ole.

Säätäminen on taidetta enemmän kuin tiedettä. Käsityötä. Käsin kosketeltavaa. Siis käsitettävää.

Laitetta ylläpidetään. Ajokilometrit ja öljyn väri kertovat oikean hetken vaihtaa öljyt, konetta on voideltava. Moottorin tuottaman voiman takapyörään siirtävän ketjun tulee olla oikealla kireydellä, samoin kaasu-, jarru- ja kytkinvaijerien. Joskus jarrupalat on vaihdettava. Renkaiden ilmanpaineiden on oltava kohdillaan.

Jokaisella käyttäjällä on omanlaisensa käsitys siitä, kuinka eri yksityiskohtien pitää just olla. Käyttäjälle muodostuu henkilökohtainen suhde laitteeseensa, siis tulkinta todellisuudesta.

Sekä kuvaus että normi.

Kaikesta tällaisesta ja teknisistä ratkaisuista vaihdetaan näkemyksiä. Moottorintuijottelu on yhteisöllisyyttä, perinnettä. Polttomoottori on ehkä edistyksen, mutta myös ihmiskunnan öljyriippuvuuden ja monen harmin kuva. Sitä tuijotellessa tähyillään kuitenkin paljon pidemmälle menneisyyteen. Haikeudellakin.

Moottoripyörässä liike syntyy nimittäin liekeistä haarojen välissä. Tunnelissa kaikuva urbaani jyske tuntuu samalta kuin kipinät iltanuotiolla metsässä.

Tulenkäytöstä on löydetty merkkejä 1,5milj vuoden takaa.

Kiirettä siellä ei näy.

 

Kuvassa Bulletin yksisylinterinen, ilmajäähdytteinen, 500-kuutioinen nelitahti-, työntötanko- ja kuivasumppumoottori kannen yläpuolisin venttiilein. Vasemmalta oikealle: ilmanputsari, kaasutin, sylinterikansi ja sylinteri, pakoputki. Nykyaikaisessa polttomoottorissa polttoaineseos annostellaan kaasuttimen sijaan elektronisella polttoaineensyötöllä – toisinaan kaasuttimen näköiseksi naamioituna. Anturit mittailevat, bitit viuhuvat, tietokone laskee sekoitussuhdetta ja lopulta koneeseen syötetään tarkasti sen tarvitsema bensiinimäärä. Vähemmän hukkaa, vähemmän päästöjä ja enemmän tehoa pienemmällä polttoainemäärällä. Kaikki tavallaan voittavat. Paitsi pyörän ja sen käyttäjän välinen suhde. Se muuttuu abstraktiksi ja virtuaaliseksi, laite mustaksi laatikoksi, jota ei ole tarkoituskaan avata ja ymmärtää. Ilmiö etääntyy.

 

Kategoriat
Moottoripyörä

Pissatauko Saksassa

Pissahätä. Jossain Saksan maaseudulla.

Nousen pyöräni selästä, jätän sen käyntiin. Imutahti, puristustahti, työtahti ja poistotahti, niin nelitahtimoottori toimii. Luonnonvarat, ihmiskunta, kulutus ja ympäristötuho, niin maailma pyörii.

Aikataulu, kalenteri ja kello. Suunnitelma. Ne piinaavat aikansa lasta.

Maisema on syksyn väreissä, sopiva tausta nautinnolliselle hetkelle.

***

Yhden siirtolaisleirin Dunkerqueessa todistin pari päivää aikaisemmin, 20-50 päätä nuoria miehiä, päämääränään Britannia. Olin vain hetkeä aiemmin jättänyt saaren taakseni, mutkattomasti papereitani Doverissa vilauttamalla. Autolautta ylitti kanaalin aikataulun mukaisesti. Turvallisesti.

Lontoon hulabaloo vaihtui iltaan ystävieni keskellä Brysselissä, jossa Britannia ei halunnut enää yhteiseen perheeseen kuulua. Maahanmuutto oli ollut yksi avioeron tekosyistä. Nyt se aiheutti kitkaa ero-osapuolille, kuten kalastuskin ja milloin mikäkin. Turhaa. Britannia oli jättänyt kotinsa.

Kotimatkani jatkui pääkaupungista hyytävässä säässä, usko joutui koetukselle ja kaakaotauoille oli pysähdyttävä. Menomatkalla sade oli piinannut, Hollannin vastatuulet, puuskissa myrskylukemissakin. ”Mitä järkeä tässä on?” olin toiseen suuntaan mennessäni moneen kertaan kysynyt.

Lentäminen ei ollut vaihtoehto. Jonotella alumiiniputkeen, istua ahtaasti, haistaa jonkun ilmavaivoja ja todeta ihmettelevät ilmeet – ”en se mä ollut”, mutta joku se aina oli. Sen takaa paineistettu tila, johon joukko tunkeutuu vain säntäilläkseen jonnekin kauas.  Romantiikka on siitä kaukana. Se järkikin.

Moottoripyörällä matkataan raittiissa ilmassa. Bullet oli kova sana maastokisoissa sotien jälkeen: koneen pitkä isku, matalat kierrokset ja vääntö. Intian armeija oli halunnut sellaiset ja valmistus aloitettu lisenssillä 1955 Chennaissa. Sitä tehtiin 2008 asti muuttumattomana, käsityönä, elävänä fossiilina. Sellainen oli ratsunani.

Kävellenkin olisi päässyt, moottoreita ei tarvittaisi. Pitäisi vaan jaksaa kulkea. Ranskan rannikon siirtolaiset olivat marssineet pitkät matkat. Vielä 2000-luvun alussa fortress Europe oli ollut kirosana, halveksittu ajatus, sittemmin aitoja oli rakennettu lyhyessä ajassa, koti-Suomessakin sellaisesta haaveillaan.

Kulutusorgioissa mässäillään aidan suojissa ja törsäillään luonnonvaroja, härpäketuotanto toisella puolella. Ever Given poikittain Suezilla. Ihmisoikeudet. Ilmastonmuutos ja sen seuraukset. Maailmankylä, jossa rajat erottavat aristokratian ja muut. Rajat, joille kuollaan. Sellaiset aidat kaatuvat lopulta aina.

Muureja madaltava ajattelu olisi arvokkaampaa. Sellainen ei ole nyt muodissa. Välitetään kyllä, mutta ei oikein osata vaalia. Tiedostetaan, mutta neuvottomina. Sopivana pidetty ajattelu ja puhetapa liukuvat. Lopputuloksena syntyy yliolkaisuus.

Niin kävi brittimerkeillekin. Yliolkaisesti japanilaisiin suhtautuneet valmistajat kaikki hävisivät. Japanilaiset eivät muka ymmärtäneet moottoripyörien päälle. Vain Enfield India jäi kotimarkkinoidensa turvin ja on nyt maailman vanhin yhtäjaksoisesti moottoripyöriä valmistanut merkki, jo vuodesta 1901. Aito intialainen. Osat vaihtuvat.

Tuhat kilometriä jäi lopulta taakseni, vaatimaton Bullet näytti kyntensä. Se ei tunne luokkia, määritä kyyditettäväänsä: toimii puku päällä työmatka-ajossa, mutapoluilla ja pitkällä matkalla. Moottoritielle se ei sovellu, mutta kuka niissä haluaakaan elämäänsä tuhlata. Pyöräni oli kuin käteen muotoutunut hansikas. Ystävä.

Saavuin Travemündeen hyvissä ajoin ennen lautan lähtöä. Reissurytmin puolesta aikaisempi lähtö Liettuaan olisi toiminut paremmin, mutta liukkaita teitä Baltiaan luvanneet ennusteet laimensivat seikkailuhalua – koronatunnelmakin. Valitsin suoran reitin kotiin Helsinkiin. Valinnanmahdollisuus. Etuoikeus.

Itämeri vaivutti mietteliääksi. Viikon aikana kuulin 27 surullisesta ihmiskohtalosta kanaalissa. Olivat Calaisista lähteneet, eri porukka kuin näkemäni. Kuuluin hyväosaisiin, Finnlines kulki reittisuunnitelmansa ja aikataulunsa mukaisesti.

Laivan hengessä sorruin vielä rekkamiehen paniniin. Elämää tulee kunnioittaa: jos sika antaa henkensä, tulee se kiitollisena jalostaa kulinaariseksi nautinnoksi. Kriteeri ei täyttynyt. Haaskuuta. Kaduin.

Olut maistui, kuinka ollakaan. Hukutti ristiriidat hetkeksi. Yleispätevä totuus. Kaikkialla. Rajattomasti.

***

Hätäni helpotti. Joku raja siinäkin kohdassa Saksaa oli varmaan ollut. Nousen ratsulleni.

Yläpääkin rauhoittui. Aikataulu, kalenteri ja kello. Suunnitelma. Niitä ei enää ollut.

Sateesta, viimasta ja kylmästä en enää välittäisi. Satulalla olisi paikkani. Aurinko paistaisi.

Olen vain. Liikkeessä. Kone käy, sydän lyö.

Pyrkimättä mihinkään, ajan kotiin.

 

Tarina on paluumatkalta Lontoosta 20.-25.11.2021. Kuvassa Royal Enfield Bullet pissataukopaikalla.