Kategoriat
Elämänmeno

Mietiskelyjä avokypärästä

Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.

Moottoripyöräkypäräni on avomallinen. Haluan aistia, havainnoida, tuntea. Kuulla, nähdä, haistaa. Olla valpas. Umpikypärään sulkeudutaan ympäröivästä. Olen kokeillut. Tunne on ahdistava kuin maailmanmeno.

Umpikypärä kaventaa näkökentän. Eihän ihmisten tohinat katsetta siedäkään, eikä pallo ihmisten tohinoita. Kierroslukumittarin viisari on parhaan tiedon perusteella selkeästi punaisella.

Kone ei kestä. Seinä on edessä, tien sivuun olisi viisasta pysäyttää, harkita, mutta ihmiskunta painaa tallaa pohjaan entistäkin kovemmin. Toimii vastoin parempaa tietoaan. On heikkotahtoinen.

Linnaeus nimesi lajin sapiensiksi, mutta eipä touhu järin viisaalta vaikuta. Nokkeluus on eri asia. Idioticus olisi osuvampi. Joukossa muiden jatkeena itsekin tallustelen.

Järkeilen joka aamu, että byroolla leivän ansaitsee helpommin kuin keskuspuistossa jäniksiä metsästäen. Mätä tai ei, valitsen lopulta aina systeemin, vaikka usko siihen onkin horjuva. Lauman viettelys.

Descartesin mukaan kuitenkin ajattelen, siis olen. Se ajatus ei vaan ole kirkas ja ajatuksen olemassaolosta seuraa vain ajatuksen – vaikka kuinka typerän –  olemassaolo. Ajatteleva minä jää vaille perusteita.

Ihmiskeskeisyys jäi kuitenkin jotenkin päälle. Onhan sitä aikojen saatossa pönkitetty, Jumalan kuva ja sen sellaista. Nietzsche tappoi lopulta Jumalankin. Tässä kenenkään kuvia olla.

Isänmurha. Paikka pitäisi kai täyttää, alkaa kantaa vastuuta. Ei näytä luonnistuvan, ei vaikka Aristoteleen mukaan järjen käyttö on erityistä ihmiselle, tekee ihmisestä ihmisen. Järkevä käyttäytyminen.

Sen sijaan ihminen on tapojensa orja. Askel on sivumyötäinen, puhe sammaltaa, paha olo, ajatus samea. Välivesi, ehkä limppari – ei, pari tiukkaa edellisiäkin nopeammin huiviin. Talous kasvaa.

Rikkaampi pallonpuolisko skeidaa yhteiseen ammeeseen, köyhempi ottaa ensi-iskun. Lopulta kaikki. Huonoja käytöstapoja sellaiset, kotikasvatus jäi kesken.

Marxilainen kysyy, kenen joukoissa seisot. Työläisen riisto ei käy. Sen sijaan surutta riistetään luontoa, jonka joukoissa tulisi ainakin seistä. Se ottaa lopulta omansa. Jumala ei ehkä kuollutkaan.

Väkivaltakin näyttää viehättävän. On sanottu, että koko länsimainen ajattelu on reunahuomautuksia Platonin teoksiin. Ydinaseet puhuvat, vielä hiljaista kieltään. Sellainen reunahuomautus.

Ei tämä ihan kantilaisesta yleisestä laista käy. Eikä ehkä utilitaristien suurimmasta onnellisuudestakaan. Rawlsin tietämättömyyden verhon takaa ei tällaista järjestystä kukaan ainakaan säätäisi.

Kaikki juoksevat kilpaa omalla asiallaan. Yhteys itseen, kuten lifestyle-artikkeli kehottaa. Omat liemet algoritmien letkuruokinnassa. Ehkä minää ei olekaan.

Maailmankylän federaatio tarvitaan, tuskin ehdin nähdä. Vaikka Sokrateen ajoista viisautta on totisesti rakastettu, parhaat aivot pohtineet, niin tässä nyt ollaan. Vielä. Umpikypärässä.

Puen omani. Avomallisen. Suojaan pääni.

 

Kuvassa kypäräni. Tarra on matkamuisto Lontoon matkalta. Yksi maailmantalouden keskuksista. Pankit ja kaikki. Ace Cafe on jonkin sortin motoristien pyhiinvaelluskohde. Alun sanat ovat Eino Leinon. Sivumyötäiset askeleet on mukaelma hyvän ystäväni puheenparresta.

Kategoriat
Elämänmeno

Kellovalta

Kuka helvetti meni keksimään kellon?

Se käskee herätyksen, määrää ruokailun, nukkumaanmenon.

Pakottaa liikkeeseen, aamuruuhkaan. Juoksuun työmatkalaisten.

Se kertoo, milloin ihmisiä on tavattava, velvollisuudesta tai muuten vaan.

Kahvitauon, työlounaan, kokouksen ja iltavastaanoton. Teatteriesityksenkin.

Tavataan Stockan kellon alla!

Tahdittaa elämän. Huutaa, että pitäisi sitä ja sitten pitäisi tätä. Vaikka ei yhtään huvita.

Hengästymisestä kello ei välitä, vaan jatkaa kulkuaan.

Ja kansa köpöttää jonoissaan puuhakkuuden tyrannian alla. Täsmällisesti synkronissa rattaiston.

Kaikenlaisen tarpeelliseksi koetun perässä.

Lapsi pyytää jo leikkiin. Ei ehdi. Jotain taas pitäisi. Varmasti tärkeää.

Aurinkokellosta on viitteitä antiikin ajoista. Kynttilääkin on kellona käytetty. 700-luvulla tuli tiimalasi.

1500-luvulla tornikelloihin tuli minuuttiosoitin. Taskukellokin keksittiin. Ajassa pysyvä laivakronometri 1761.

Rannekahleet tulivat 1800-luvulla.

Helvetti ei niitä keksinyt, vaan ihminen maan päällä.

 

 

Kuvassa isoveljeltäni perimäni itsevetävä kello 1980-luvulta. Citizen. En juurikaan käytä sitä, kellot ahdistavat. Pilkkovat ikuisuuden. Joskus kuitenkin tunnen tarvetta sen ajattomuuden ranteeseeni laittaa. Sen mittaamaa arkista tuoksinaa häiritsee välähdys 90-luvun Borneolta, jossa metsäyhtiötä harmitti epäluotettavasti työaikoja noudattanut paikallinen metsuri. Hän selitti, ettei ollut tullut hakkuisiin, sillä kaikki tarpeet oli jo täytetty. Palkalle ei ollut tarvetta. Ja nyt kun taas oli, niin hän tuli. Mitäköhän hänelle 2020-luvulla kuuluu? Metsälle tuskin ainakaan hyvää.

 

Kategoriat
Elämänmeno

Perävanan eleganssi

”Pelkäätte kaikkea kuin kuolevaiset, haluatte kaiken niin kuin kuolemattomat.”

 

Elämän tarkoitus on ajan tappo. Odottelu ikuisuuden.

Taistellaan pitkästymistä vastaan. Puuhastellaan.

Sorrutaan kuolemattomuusprojekteihin. Puuhakkuus kiihtyy ylipuuhakkuudeksi.

Tavoitellaan tähtiä, vaikka elämä on maan päällä.

 

Ei makoilla rannalla, vaan säntäillään rantaloma mielessä.

Liikutaan moottoroidusti punttisalille kuntopyörään.

Liike on kaikki kaikessa, silti pysytään paikoillaan.

Hyörivänä hyrränä, maailmantaloudessa.

 

Ei eletä ihmisiksi, vaan elellään kuluttajiksi.

Tunnetaan hyödykkeet seikkaperäisesti, vaan ei lintulajeja.

Kyltymättöminä halutaan koko ajan jotakin. Laahusta laahuksen päälle.

Tyytymättömyys pysyvänä olotilana. Citius, altius, fortius!

 

Jumalattomina, siis luonnottomina.

Kiire ja kunnianhimo, patsaat ja pyhätöt.

Soditaan, vaikka rauhassa on mukavampaa.

Sahataan omaa oksaa sen sijaan, että tapitettaisiin siinä vaan.

 

Kuolemattomuudestaankin sokaistunut lakastuu. Ensin ruumis, sitten tarinat.

Viisas sen hyväksyy. Raami antaa merkityksen. Ehkä onnenkin.

Elämä on perämoottorin vana, kuohu, joka lopulta tyyntyy.

Viisas ei pitkästy. Sillä aikaa ei ollutkaan.

 

”Kehotan siis: käy elämäsi tilikirjat läpi ja laske. Huomaat, että vain hyvin harvat päivät jäivät itsesi käyttöön.”

 

 

Kuva: vuoden 1960 Johnson-perämoottori, jonka möykkä ja bensiinin käry vie lapsuuteni Saimaalle, missä sen käyttöä opettelin noin 10-vuotiaana. Isän ohjeet kaikuvat edelleen mielessäni: ”ryyppyä sopivasti, ei liikaa”, ”moottorin käytössä on oltava herkkä, kuuntele käyntiä” ja ”perävanan tulee olla elegantti, vailla turhia mutkia”.

Lainaukset: Seneca (noin 4eaa-65jaa), ”Elämän lyhyydestä”, jossa melkein jokainen rivi sopisi lainattavaksi kiteytykseksi heilumisesta ja hosumisesta.