Kiven kepeyttä

Lehmukset kokivat kohtalonsa. Mannerheimintien remontti eteni vääjäämättä pohjoisen suuntaan.

Suunnitelman mukaan puut korvataan uusilla, mutta se ei näitä yksilöitä enää lohduta. Puita kuin puita, ajattelee ehkä joku. Ja kuitenkin Lasipalatsin salavan kaaduttua myrskyssä kaupunkilaiset surivat. Samoin ihailen suvun mökkisaaren keskellä seisovaa jylhää petäjää, jonka arvioin seisseen paikallaan jopa Ruotsin vallan ajoista asti. Toteemeja.

Puuttomaksi kynitty katu on kalju, jotenkin nöyryytetty. Kohta se avataan kokonaan, sen alla oleva kaupunkitekniikka uusitaan, sitten haavat suljetaan ja katu päällystetään uudestaan. Kaupunki on jälleen luonut nahkaansa ja elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Vanhat kuvat kertovat kuitenkin aiempien aikojen kerrostumista, elämästä ennen. Huomio kiinnittyy helposti taloihin, joita on tullut ja mennyt. Vihollisen pommituksissa katosi jokunen, mutta enimmäkseen niitä tuhottiin omin käsin. Surullisin esimerkki lienee Heimolan talo, jossa valtakunnan itsenäisyys julistettiin. Se voitaisiin palauttaa samoin kuin kadut saavat uudet pintansa.

Välähdykset menneisyydestä näyttävät talojen lisäksi muutakin. Katukuva on kevyempi. Ennen kunnon autoistumista kadut olivat luonnollisesti väljempiä, mutta ero on ilmeinen myös nykyisiin ruuhkattomiin pyhäpäiviin nähden. Tummanpuhuvaan asfalttiin on niin tottunut, että kestää hetken tajuta nupukivien merkitys ilmavamman vaikutelman takana.

Kivi keventää. Sama toistuu vanhasta kuvasta toiseen: nykyajan poikkeus on ollut ennen tavanomainen katujen pintamateriaali.

Näin on Mannerheimintienkin laita, myös sillä Taka-Töölön pätkällä, jossa lehmusten elo juuri päättyi. Puut lasketaan elollisiin ja kivi elottomiin, mutta yhdessä ne puhaltavat sellaista henkeä, jossa kaupunkilaisen on helpompi hengittää. Ovat lohdullisia kaiken kiihkeydessä.

Tunnelmaltaan painostava, musta asfaltti on jotain muuta, uhkaava kuin taivaanrannasta nouseva rajuilma. Ehkä siksi tuoreen asfaltin haju on kostealla uuden autonrenkaan ja bensiinin tavoin syntisen vangitseva.

Ripittäytyessämme fossiilitalouden kertakäytön synneistä ja parantaessamme ehkä hiukan tapojammekin voidaan kaupungin ilmeenkin osalta tähytä soveltuvin osin aikaan ennen. Heimolan talo sietää tietenkin tulla rakennetuksi uudelleen, mutta helpompaa on palauttaa nupukivet katuremonttien yhteydessä – huomioiden fillarit ja korkkarit asianmukaisin kaistoin ja suojatein. Kauneusarvonsa lisäksi ne verkkaistavat sopivasti kulkupelejä. Ja ne totta totisesti kestävät.

Kun sen aika lopulta Manskun katuremontissa koittaa, niin kovin mielelläni siis kuulisin kiviä nakutettavan paikoilleen kaupungin puisto-osaston istuttaessa uusia puita. Kiven tiedämme kestävän, uusille puille toivon nyt kaadettuja pidempää ikää.

Laskin nysistä viiden eri paksuisen vuosirenkaat. Keski-ikä osui lähelle omaani.

 

Kuva: Eino Heinonen. Helsingin kaupunginmuseo. Mannerheimintie jutun inspiroineesta kohdasta 1950.