Kategoria: Matkan varrelta

Bulletin runkoon on lyöty sarjanumero ME3ABBDB57C020986. Moottorissa seisoo 7BFS520986H. Ne yksilöivät kulkuneuvoni.

Koodien mukaan pyörä on kasattu vuonna 2007. Alkuperäinen samana vuonna elokuussa valmistunut, 5:n mukaan tilavuudeltaan 500:n kuutiosenttimetrin moottori on edelleen paikoillaan. Sen kertoo sarjojen täsmäävät loppuosat.

C:n mukaan pyörä on valmistettu Chennaissa. Intialainen on saapunut tiettävästi Suomeen Moto Italian maahantuomana 2008 asianmukaisin asiakirjoin.

Itärajan tuntumassa. Me täällä, ne tuolla. Viiva kartalla, tolpat maastossa.

Toiselle puolelle ei ole menemistä. Ajatus on masentava. Ihmiset eivät voi liihotella mielensä mukaan. Ovat päätyneet elämään kansallisvaltiokarsinoissaan, niiden sisällä työsaroillaan, syömään ja nukkumaan omissa pilttuissaan. Sellainen on aikojen kuluessa syntynyt järjestys.

Pietari on ihan tuossa naapurissa, koskaan en ole käynyt. Kauan sitten se hiukan nolotti, yleissivistystä, mutta se tunne on hälvennyt sitä mukaa kuin naapuri on näyttänyt ilkeitä kynsiään. Krimin miehityksen jälkeen kaikki on ollut selvää, sinne ei ole enää mitään asiaa.

Muurit rakennetaan ensin ihmisten mieliin, kansainvälistenkin, vasta sitten verkkoaidoin ja asein.

Äidinäidinäitini oli sieltä kotoisin. Perhe pakeni vallankumousta. Äidinäiti nyyttinä, vielä hetken keisarin alamaisena. Koskaan eivät palanneet, vaikka määrä oli. Päätyivät Käkisalmelle. Sieltäkin tuli lopulta lähtö tunnetuista syistä.

Pieni tie kiemurtelee allani halki kauniiden maalaismaisemien. Olen aistivinani häivähdyksen siitä myyttisestä Karjalasta, josta nuorempana kuulin niin monet tarinat. Lähellä, mutta sittenkin niin kaukana. Koti jätetään syystä. Isovanhempien sukupolvi koki sodan mielettömyyden niinä ikävuosina, jotka itse vietin opiskelijabileissä. Vain kivijalat jäivät. Ja kaipuu.

Epäonnen lisäksi työ, opiskelu ja rakkaus saavat ihmiset liikkeelle. Elintasosurffareita me kaikki olemme, mikä kunkin käsitys hyvästä elämästä sitten onkaan. Yhteistä on enemmän kuin erottavaa. Kattoa pään päällä, hyvää ruokaa, lämpimiä vaatteita ja kunnon nauruja hyvässä seurassa osaavat kaikki arvostaa. Rauhaa.

Hyviin tapoihin kuuluu kohdata kukin yksilönä, ei jonkin kuvitellun joukon edustajana. Jokaisella on tarinansa, hyväksikäytettynäkin. Ihminen ei ole laiton, tulva, eikä hyökyaalto. Eikä todellisia kansainvaelluksia – jotkut pelkäävät miljoonia – millään lailla pysäytetä. Ainoa todellinen keino on reilumpi maailma.

Leimataan tilanteen salliessa passi, ei ennalta otsaa. Kyvystä sen ei pitäisi olla kiinni melkein puolen miljardin pään maailman vauraimmassa kolkassa. Euroopassa. Toivottavasti ei halustakaan. Vihollisen kaltaiseksi ei kannata ryhtyä, ei edes kompensaationa sille, että on sen kanssa tullut liikaa menneinä vuosina seurusteltua. Tasavallassa, demokratiassa ja oikeusvaltiossa.

Niiden puolesta olen isoisieni tavoin valani vannonut, sanamuotona laillinen yhteiskuntajärjestys. Lippulaulussa laulettiin sun puolestas elää ja kuolla. Kova lupaus. Käyttäytyä kunnollisesti ja miehekkäästi. Sotilas ei ammu aseetonta. Eikä merimies jätä ketään ehdoin tahdoin veden varaan. Poikkeus ei vahvista sääntöä, vaan rikkoo sen. Jos sääntöön todella uskoo, ei rajaa poikkeukseen kannata ylittää. Ei pelostakaan. Halu laimenee, jos puolustettavasta luovutaan.

Tahto puolustaa on aseistamme tärkein, yhteiskunnallinen luottamus sen pohjana, kivijalkoinaan hyvinvointiyhteiskunta ja perustuslaki. Se kuuluisa kädenpuristus ja reilu meininki. Jalkaväen kenraalin sanoin se, mitä kannattaa puolustaa.

Jätän rajan taakseni. Rauhallista on. Toivottavasti jatkossakin. Etuoikeutettuna tällä puolella. Ajan pyörälläni siten, kuten ajan. Kiihdytän, kuten kiihdytän. Moottorijarrutan tavallani. Säädän laitetta näkemykseni mukaisesti. Kone kuluu käyttäjälleen tyypillisestä kosketuksesta. Kuluma kertyy rautapulverikeoksi öljypropun magneettiin. Kehkeytyy historia. Pyöräni ei ole vain kone, brändinsä edustaja, vaan juuri tämä pyörä, omanlaisensa.

Käsintehtynä ihmisen ailahtelevaisuus näkyi siinä jo uutena. Matkani näkyvät siinä naarmuina, likana ja kolhuina. Epätäydellisyytenä. Olen sitä hiukan koristellutkin. Se on yksilö, individi, jakamaton.

Sen satulalla en ole enää eurooppalainen, en suomalainen. En niin ja niin monennen sukupolven stadilainen. En sotilas, enkä veronmaksaja.

En kohtuullisen hyvämaineisen virkamiessuvun edustaja, en edes päänsä menettäneen piispan kaima.

Olen leimaton, siis rajaton. Korkeintaan ihminen.

 

Kuvassa Bullet ja rajavyöhykkeestä kertova kyltti. 

 

Ajoon on heittäydyttävä. Virtaan. Muuten ei tule mitään. Toisinaan ajo ei maistu. Ei solju. Ravaamisen tunne vaivaa.

Silloin tauko-olut palauttaa rytmin. Yksi tekee hyvää, kirkastaa ajatuksen. Ehkä kaksikin. Pyörän päällä kaksi on kuitenkin liikaa. Eli yksi.

Ensipuraisun ihme, puhelinnumero globaaliin yhteyteen. Juomaa virtaa nimittäin paljon.

Olutta valmistetaan noin 185mrd litraa vuodessa. Se tekee noin 561mrd pientä putelia, jolloin päivätuotanto on puolisentoistamiljardia, voihan ne toki tölkkejäkin olla. Tunnissa 64miljoonaa, minuutissa reilu miltsi ja sekunnissa noin 17800 annosta. Ja kun kysyntä on kova, niin huonoina kuin hyvinäkin hetkinä, voidaan kulutuksen olettaa pysyvän hyvin tuotannon mukana. Itse asiassa tuotannolla on todennäköisesti vaikeuksia pysyä oluenhimon tahdissa.

Näillä oletuksilla huomioiden, että jotkut ryystävät isompina annoksina ja joissakin eurooppalaisissa kuppiloissa tyydytään mehulaseihin, voidaan karkeana pyöristyksenä todeta oluen suhahtavan ilmoille 15000-20000 kertaa joka sekunti päätyen janoisten kurkkuihin. Tuotantoketjun alusta löytyy epätoivoinen panijoiden joukko, jotka panevat parastaan. Janonsammutuksen huikea logistinen operaatio.

Jos tästä kaikesta tehtäisiin hälypuhelinsovellus – ja miksipä turboahdetun talouden turhuuksien tulvassa niin ei tehtäisi – jossa jokaista korkkaisua ilmentäisi välähtävä piste ruudun maailmankartalla, alkaisi vyöry auringonnousun maista afterworkien aikaan edeten hyökyaaltona länteen. Melkoinen ilotulitus.

Mene ja tiedä, ehkä olemme vain pieni hippu kosmisen kokoluokan oluttölkissä. Kaikkeuden näkökulmasta tämän 8 miljardin karvapään muurahaiskeon hyörinällä ei ole juuri merkitystä. Toisaalta kaiken ollessa suhteessa toisiinsa liikutan koko universumia raudanlujan koukistajalihakseni kallistaessa kuppia.

Mittaluokkajuttuja. Elämän sumeassa logiikassa metafysiikan äärettömyyksien sijaan totuus löytyykin likimaastosta, nimittäin tiedosta siitä, että olutta ryystäessä ei olla koskaan yksin. Ja jos Bullet hyytyy tienvarteen, voin olla varma apuuni rientävistä motoristiystävistä.

Lämmin tunne valtaa. Ihmisiä yhdistävä hyvyys laskeutuu voimaksi ylleni. Ilonpilaajat häviävät vääjäämättä. Saan rytmistä jälleen kiinni.

Loppukulaus. Halu jatkaa matkaa palaa – syy käynnistää moottori, nostaa kytkintä, lisätä kaasua ja astua takaisin virtaan.

 

 

Kuvassa Bullet Sysmässä, kuljettaja jutun sisällöstä poiketen lämmittävillä pullakaffeilla. Kahvila oli ihana ja Päijänteen mutkatiet upeat. Älypuhelinsovellusajatusleikistä olen velkaa ystävälleni Rami Nissilälle, joka on armoitettu tarinankertoja. Hän on niitä harvinaislaatuisia lahjakkuuksia, jotka saavat yksinkertaisemmankin jutuntyngän väritettyä nauruhermoja kutkuttavaksi kertomukseksi – toisinaan myös oluen äärellä.

 

Moottoritietä kulkien matka taittuu hujauksessa. Tavataan ajatella, että nopeampaa kulkiessa säästetään aikaa.

Sitä pidetään arvossa ja siksi moottoriteitä tarvitaan enemmän. Ja isompia ja nopeampia autoja. Kulttuuri ruokkii itseään.

Moottoritien vähintään nelikaistainen asfaltti halkaisee maisemat, joita ei ehditä ihailla. On vain määränpää. Ja lähtöpiste.

Välillä ei tapahdu mitään olennaista, ellei poiketa uomalta.

 

Kolminumeroisena merkityt maantiet tietävät hiukan enemmän mutkia, korkeuseroja, maalaismaisemia, pieniä kaupunkeja ja kyliä. Kasteesta auringonlaskussa helmeileviä puhelinlankoja.

Tai ainakin niihin kiinnittää huomionsa. Lähdön ja maalin välillä on elämää nähtäväksi ja koettavaksi, vesistöjä lossillakin ylitettäväksi.

Nelinumeroisilla teillä kulku väkevöityy entisestään. Soratien pöly nousee taivaltajan jäljiltä. Nimismiehen kiharat tärisyttävät. Ihailtavana pelloilla viihtyvien kurkien majesteettinen ryhti.

Pihojen koirat juoksevat tervehtimään. Tai ajamaan kulkijan tiehensä. Lampaat eivät välitä edes päätään kääntää. Lehmät huiskivat kärpäsiä hännillään. Muuttolinnut valmistautuvat lähtöönsä.

 

Auton kuplassa kuva on vielä pastelli, hailakahko. Moottoripyörällä asia on toisin: kylmä kurittaa ja lämmin hellii, sade pistelee kasvoilla, ötökät vielä enemmän. Kosteus korostaa tuoksuja, lanta haisee.

Elon seos on sakeampaa. Ja matkan loppukin lähempänä, sillä tien kuopat saattavat yllättää ja syksyn lehdet tai tienpinnan laakeroivat kivet suistaa ojaan. Suojaa ei ole.

Kahdella pyörällä kallistetaan kurveihin. Kolmas ulottuvuus tekee ajosta lentämistä, eteen taittuva oma aamu- tai ilta-auringon venyttämä varjo ratsastamista. Paikalliset tervehtivät.

Vapaudeksikin sitä kutsutaan. Pienimmätkin polut tai vanhojen junaratojen pohjat avautuvat tutkittaviksi, vailla suunnitelmaa vain, koska siltä sattuu tuntumaan. Autolla kiinnitytään laiskasti ennalta päätettyyn.

 

Moottoritiellä ei nähdä tai koeta mitään. Muistettavaa ei jää. Kiihkeä ravaaminen muuttaa siirtymän hypyksi. Välissä kadotaan hetkeksi. Sellainen ei ole matkantekoa laisinkaan.

Ajankäytön kiilusilmäinen optimointi. Kello. Kalenteri. Suunnitelma. Elo algoritmina, vapautensa luovuttaneina, kahleissa. Suoralla kalliot puhkoen, vaikka elettävä asuu mutkissa ja mäissä.

Elämän lanka on liian lyhyt pätkäistäväksi. Se kannattaa elää kokonaisena, maailman virran jatkumona. Kiinnittyneenä. Ottaa vastaan sellaisena vyyhtinä kuin se on.

Moottoritie ei siis säästä aikaa, vaan hukkaa sitä. Maisemat kyllä vaihtuvat, mutta maisemien sijaan elämä se siellä vilisee. Ohi.

 

 

Kuvan kärrypolut väliltä Turku-Helsinki. Koko päivähän siinä meni. Reitin löysin TransEuroTrail-sivuilta: TET Finland – Trans Euro Trail – Europe’s Dirt Road Adventure . Vastaavia kärrypolkuja on kartoitettu kymmeniätuhansia kilometrejä ympäri Euroopan. Tosiseikkailija ei tietenkään turvaudu valmiiksi mietittyyn, vaan valitsee reittinsä matkan edetessä paperikartalta.

 

 

 

Pissahätä. Jossain Saksan maaseudulla.

Nousen pyöräni selästä, jätän sen käyntiin. Imutahti, puristustahti, työtahti ja poistotahti, niin nelitahtimoottori toimii. Luonnonvarat, ihmiskunta, kulutus ja ympäristötuho, niin maailma pyörii.

Aikataulu, kalenteri ja kello. Suunnitelma. Ne piinaavat aikansa lasta.

Maisema on syksyn väreissä, sopiva tausta nautinnolliselle hetkelle.

***

Yhden siirtolaisleirin Dunkerqueessa todistin pari päivää aikaisemmin, 20-50 päätä nuoria miehiä, päämääränään Britannia. Olin vain hetkeä aiemmin jättänyt saaren taakseni, mutkattomasti papereitani Doverissa vilauttamalla. Autolautta ylitti kanaalin aikataulun mukaisesti. Turvallisesti.

Lontoon hulabaloo vaihtui iltaan ystävieni keskellä Brysselissä, jossa Britannia ei halunnut enää yhteiseen perheeseen kuulua. Maahanmuutto oli ollut yksi avioeron tekosyistä. Nyt se aiheutti kitkaa ero-osapuolille, kuten kalastuskin ja milloin mikäkin. Turhaa. Britannia oli jättänyt kotinsa.

Kotimatkani jatkui pääkaupungista hyytävässä säässä, usko joutui koetukselle ja kaakaotauoille oli pysähdyttävä. Menomatkalla sade oli piinannut, Hollannin vastatuulet, puuskissa myrskylukemissakin. ”Mitä järkeä tässä on?” olin toiseen suuntaan mennessäni moneen kertaan kysynyt.

Lentäminen ei ollut vaihtoehto. Jonotella alumiiniputkeen, istua ahtaasti, haistaa jonkun ilmavaivoja ja todeta ihmettelevät ilmeet – ”en se mä ollut”, mutta joku se aina oli. Sen takaa paineistettu tila, johon joukko tunkeutuu vain säntäilläkseen jonnekin kauas.  Romantiikka on siitä kaukana. Se järkikin.

Moottoripyörällä matkataan raittiissa ilmassa. Bullet oli kova sana maastokisoissa sotien jälkeen: koneen pitkä isku, matalat kierrokset ja vääntö. Intian armeija oli halunnut sellaiset ja valmistus aloitettu lisenssillä 1955 Chennaissa. Sitä tehtiin 2008 asti muuttumattomana, käsityönä, elävänä fossiilina. Sellainen oli ratsunani.

Kävellenkin olisi päässyt, moottoreita ei tarvittaisi. Pitäisi vaan jaksaa kulkea. Ranskan rannikon siirtolaiset olivat marssineet pitkät matkat. Vielä 2000-luvun alussa fortress Europe oli ollut kirosana, halveksittu ajatus, sittemmin aitoja oli rakennettu lyhyessä ajassa, koti-Suomessakin sellaisesta haaveillaan.

Kulutusorgioissa mässäillään aidan suojissa ja törsäillään luonnonvaroja, härpäketuotanto toisella puolella. Ever Given poikittain Suezilla. Ihmisoikeudet. Ilmastonmuutos ja sen seuraukset. Maailmankylä, jossa rajat erottavat aristokratian ja muut. Rajat, joille kuollaan. Sellaiset aidat kaatuvat lopulta aina.

Muureja madaltava ajattelu olisi arvokkaampaa. Sellainen ei ole nyt muodissa. Välitetään kyllä, mutta ei oikein osata vaalia. Tiedostetaan, mutta neuvottomina. Sopivana pidetty ajattelu ja puhetapa liukuvat. Lopputuloksena syntyy yliolkaisuus.

Niin kävi brittimerkeillekin. Yliolkaisesti japanilaisiin suhtautuneet valmistajat kaikki hävisivät. Japanilaiset eivät muka ymmärtäneet moottoripyörien päälle. Vain Enfield India jäi kotimarkkinoidensa turvin ja on nyt maailman vanhin yhtäjaksoisesti moottoripyöriä valmistanut merkki, jo vuodesta 1901. Aito intialainen. Osat vaihtuvat.

Tuhat kilometriä jäi lopulta taakseni, vaatimaton Bullet näytti kyntensä. Se ei tunne luokkia, määritä kyyditettäväänsä: toimii puku päällä työmatka-ajossa, mutapoluilla ja pitkällä matkalla. Moottoritielle se ei sovellu, mutta kuka niissä haluaakaan elämäänsä tuhlata. Pyöräni oli kuin käteen muotoutunut hansikas. Ystävä.

Saavuin Travemündeen hyvissä ajoin ennen lautan lähtöä. Reissurytmin puolesta aikaisempi lähtö Liettuaan olisi toiminut paremmin, mutta liukkaita teitä Baltiaan luvanneet ennusteet laimensivat seikkailuhalua – koronatunnelmakin. Valitsin suoran reitin kotiin Helsinkiin. Valinnanmahdollisuus. Etuoikeus.

Itämeri vaivutti mietteliääksi. Viikon aikana kuulin 27 surullisesta ihmiskohtalosta kanaalissa. Olivat Calaisista lähteneet, eri porukka kuin näkemäni. Kuuluin hyväosaisiin, Finnlines kulki reittisuunnitelmansa ja aikataulunsa mukaisesti.

Laivan hengessä sorruin vielä rekkamiehen paniniin. Elämää tulee kunnioittaa: jos sika antaa henkensä, tulee se kiitollisena jalostaa kulinaariseksi nautinnoksi. Kriteeri ei täyttynyt. Haaskuuta. Kaduin.

Olut maistui, kuinka ollakaan. Hukutti ristiriidat hetkeksi. Yleispätevä totuus. Kaikkialla. Rajattomasti.

***

Hätäni helpotti. Joku raja siinäkin kohdassa Saksaa oli varmaan ollut. Nousen ratsulleni.

Yläpääkin rauhoittui. Aikataulu, kalenteri ja kello. Suunnitelma. Niitä ei enää ollut.

Sateesta, viimasta ja kylmästä en enää välittäisi. Satulalla olisi paikkani. Aurinko paistaisi.

Olen vain. Liikkeessä. Kone käy, sydän lyö.

Pyrkimättä mihinkään, ajan kotiin.

 

Tarina on paluumatkalta Lontoosta 20.-25.11.2021. Kuvassa Royal Enfield Bullet pissataukopaikalla.