Kategoriat
Moottoripyörä

Nokka näyttää

Vapaa on aina valmis lähtöön. Horisontti on mahdollisuus. Siksi sinne on kiva tähyillä.

Raamiton voi jättää kaiken taakseen. Milloin tahansa.

Ei paetakseen. Ei ajolähdöstä, eikä jämähtämisen pelosta.

Ei tarpeestakaan. Ei vihreämmän ruohon houkutuksesta tai seuramatkanjärjestäjän mainoksesta. Ei kaukokaipuusta.

Ei sosiaalisen arvostuksen saavuttamiseksi tai sankaruuden pönkittämiseksi. Ei sisäisestä tai ulkoisesta pakosta. Tai mistään muustakaan pakosta.

Vaan siksi, että sattuu huvittamaan. Koska niin vain on. Siksi, että nokka niin näyttää.

Kaiken tarpeellisen on mahduttava reppuun. Muu on turhaa.

Tai edes moottoripyörän kyytiin.

Matkalle tarvitaan mukaan työkaluja. Pihdit, rengasraudat, pumppu. Ruuvimeisseli ja avaimia muttereihin, öljyproppuihin, sytytystulppaan ja muihin. Yleismittari sähkötöihin, akkulaturi ja taskulamppu.

Modernit sähköhärpäkekuorrutetut pyörät ovat painavampia kuin entisaikojen. Niitä myydään erityisen paljon seikkailun mielikuvalla. Seikkailua ei kuitenkaan hyllyltä osteta, vaan seikkailu valitsee haastettavansa. Yllättää kulman takaa.

Toki möhkäle jumissa monsuunisateiden vetelöittämällä kuratiellä on sekin seikkailu. Tai kun ihmetellään vikaa bittien mentyä solmuun. Nolliin ja ykkösiin uskotaan nykyään vakaasti.

Sellainen mopo on lähtenyt omista käsistä tavallaan jo ennen kuin sitä on käynnistettykään. Bulletin pelkistetyllä vanhanaikaisuudella on etunsa.

Mukaan on pakattava sytytystulppia, sulakkeita, katkojan kärki ja kondensaattori. Tasasuuntain ja jännitteensäädin, sytytyspuola ja polttimoita. Liittimiä ja muuta tilpehööriä.

Suutinvaihtoehtoja kaasuttimeen. Korkealla seosta on säädettävä laihemmalle. Alpit, Andit, Apenniinit ja Appalakit. Kalliovuoret ja Karpaatit. Pyreneet, Skandit ja Kaukasus, ja kaikki muut, joissa on pärjättävä.

Umling La Himalayalla Ladakhissa on korkeimmalla kulkeva tie pallollamme. Kiemurtelee 5800 metrissä.

Renkaan paikkaustarvikkeet ja sisäkumi. Kaasu-, kytkin- ja jarruvaijerit. Kytkinlevyjä. Voiteluaineet koneeseen, vaihdelaatikkoon ja ketjuihin. Öljynsuodattimia. Ilmansuodatin. Jeesus-teippiä ja rautalankaa.

Ajovarusteet, saappaat ja hanskat. On pakattava vaihtovaatteita, alusvaatekerrastot ja villasukat. Sateenpitävää. Ensiapupakkaus.

Vapaamielisen näkökulmasta kypäräpakko on turha. Montanassa saa ajaa ilmankin. Kaukana jossain lait tuntuvat muutenkin etäisiltä. Silti kypärässä ja selkäpanssarissa tietty ajatuksensa on. Teltta.

Kuskin on kyettävä toimimaan, hoitamaan perushuollot, öljynvaihdot ja sen sellaiset, vaihtamaan vaijerit, ehjä kumi puhjenneen tilalle ja eri varaosia tarpeen mukaan. Säätämään kaasutinta.

Mongolian aroilla teiden jo päätyttyä seuraavaan kylään saattaa olla matkaa, eikä avun varaan voi laskea. Pitää osata itse, pystyä. Avata tarvittaessa konekin ja korvata vaikka pettänyt mäntä.

Bulletissa mäntä on vaihtoharjoituksen myötä alkuperäistä kestävämpi. Ja kuski taitavampi. Tako, ei valu.

Sylinterikin on vaihdettu rautaisesta alumiiniseen. Jäähtyy paremmin Australian takamaiden paahteissa ja maailman aavikoilla. Saavuttaa käyntilämpötilan nopeammin tundrilla.

Moottorista voisi puristaa enemmän tehoja, mutta sitä ei tarvita. Nopeus ei ratkaise. Kestävyys on tärkeämpää kierrettäessä kolmatta kiveä auringosta, jonka ympäri tehtäviä kierroksia ei voi etukäteen tietää.

Juomavettä ja evästä. Passi ja hammasharja. Loput improvisoidaan matkalla.

Kypärä asetetaan rituaalinomaisen hitaasti päähän. Hanskat vedetään tiukasti käteen niin, että nahka hivelee tasaisesti jokaista sormea. Ne taittuvat levolliseen valmiuteen tarttua ohjaustankoon.

Selkäpanssari, olka- ja kyynärsuojat, kuorena toisen maailmansodan amerikkalaiselle taistelulentäjälle suunniteltu nahkarotsi. Vuohta. Hanskojen tapaan ylimääräinen iho kelluu kevyesti vartalolla, hivelee. Haarniskan lempeä halaus.

Selkä suoristuu itsestään. Lihakset ovat entisensä, mutta voimantunne kasvaa. Olo taittuu kaikenlaisesta kohelluksesta keskittyneisyyden tilaan.

Valmis. Mihin vain. Vastaamaan kutsuun maailman. Tai piipahtamaan kulmakapakassa parantamassa sitä.

 

 

 

Ted Simon pakkasi 1973 Triumphinsa ja lähti neljän vuoden reissuun. Reitti kulki 45 maan halki ja noin 100000km matkan. Hänen kiteytyksensä pakkaamisesta ansaitsee tulla huomioiduksi tässä yhteydessä: ”More than once I realized the absurdity of what I was doing. The whole point and beauty of the journey was not knowing what would happen next, but I could not help myself striving to work it all out in advance.” (Simon: Jupiter’s Travels, 1979.) Bulleteillakin on maailmaa kierretty. Ainakin kerran siitä on kirjakin kirjoitettu. Jacqui Furneaux lähti reppureissaamaan Intiaan 1998, osti paikalliseen kulttuuriin sopivasti Enfieldin ja tuli kiertäneeksi maailmaa yhteensä 7 vuotta 20 maassa (Furneaux: Hit the Road Jac!, 2017) .

 

Kategoriat
Helsinki

Kiven kepeyttä

Lehmukset kokivat kohtalonsa. Mannerheimintien remontti eteni vääjäämättä pohjoisen suuntaan.

Suunnitelman mukaan puut korvataan uusilla, mutta se ei näitä yksilöitä enää lohduta. Puita kuin puita, ajattelee ehkä joku. Ja kuitenkin Lasipalatsin salavan kaaduttua myrskyssä kaupunkilaiset surivat. Samoin ihailen suvun mökkisaaren keskellä seisovaa jylhää petäjää, jonka arvioin seisseen paikallaan jopa Ruotsin vallan ajoista asti. Toteemeja.

Puuttomaksi kynitty katu on kalju, jotenkin nöyryytetty. Kohta se avataan kokonaan, sen alla oleva kaupunkitekniikka uusitaan, sitten haavat suljetaan ja katu päällystetään uudestaan. Kaupunki on jälleen luonut nahkaansa ja elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Vanhat kuvat kertovat kuitenkin aiempien aikojen kerrostumista, elämästä ennen. Huomio kiinnittyy helposti taloihin, joita on tullut ja mennyt. Vihollisen pommituksissa katosi jokunen, mutta enimmäkseen niitä tuhottiin omin käsin. Surullisin esimerkki lienee Heimolan talo, jossa valtakunnan itsenäisyys julistettiin. Se voitaisiin palauttaa samoin kuin kadut saavat uudet pintansa.

Välähdykset menneisyydestä näyttävät talojen lisäksi muutakin. Katukuva on kevyempi. Ennen kunnon autoistumista kadut olivat luonnollisesti väljempiä, mutta ero on ilmeinen myös nykyisiin ruuhkattomiin pyhäpäiviin nähden. Tummanpuhuvaan asfalttiin on niin tottunut, että kestää hetken tajuta nupukivien merkitys ilmavamman vaikutelman takana.

Kivi keventää. Sama toistuu vanhasta kuvasta toiseen: nykyajan poikkeus on ollut ennen tavanomainen katujen pintamateriaali.

Näin on Mannerheimintienkin laita, myös sillä Taka-Töölön pätkällä, jossa lehmusten elo juuri päättyi. Puut lasketaan elollisiin ja kivi elottomiin, mutta yhdessä ne puhaltavat sellaista henkeä, jossa kaupunkilaisen on helpompi hengittää. Ovat lohdullisia kaiken kiihkeydessä.

Tunnelmaltaan painostava, musta asfaltti on jotain muuta, uhkaava kuin taivaanrannasta nouseva rajuilma. Ehkä siksi tuoreen asfaltin haju on kostealla uuden autonrenkaan ja bensiinin tavoin syntisen vangitseva.

Ripittäytyessämme fossiilitalouden kertakäytön synneistä ja parantaessamme ehkä hiukan tapojammekin voidaan kaupungin ilmeenkin osalta tähytä soveltuvin osin aikaan ennen. Heimolan talo sietää tietenkin tulla rakennetuksi uudelleen, mutta helpompaa on palauttaa nupukivet katuremonttien yhteydessä – huomioiden fillarit ja korkkarit asianmukaisin kaistoin ja suojatein. Kauneusarvonsa lisäksi ne verkkaistavat sopivasti kulkupelejä. Ja ne totta totisesti kestävät.

Kun sen aika lopulta Manskun katuremontissa koittaa, niin kovin mielelläni siis kuulisin kiviä nakutettavan paikoilleen kaupungin puisto-osaston istuttaessa uusia puita. Kiven tiedämme kestävän, uusille puille toivon nyt kaadettuja pidempää ikää.

Laskin nysistä viiden eri paksuisen vuosirenkaat. Keski-ikä osui lähelle omaani.

 

Kuva: Eino Heinonen. Helsingin kaupunginmuseo. Mannerheimintie jutun inspiroineesta kohdasta 1950.

 

 

Kategoriat
Moottoripyörä

Joulutarina

Saavun risteykseen. Hidastan. Jalankulkijat ylittävät suojatien. Äiti ja lapsi.

Katseemme kohtaavat, polvenkorkuisen haalarikansalaisen ja minun, partasuisen, kymmenesosatonnisen motoristisotisopaisen. Äitinsä kiire vetää häntä, kulkupelini jyske jarruttaa.

Suuret silmät nauliintuvat, äitikin vaaditaan seuraamaan. Ihmeellinen saa luonnollisen selityksensä. Melkein kuulen selkokielisen selostuksen: siinä menee moot-to-ri-pyö-rä.

Lasten kautta pääsee käymään elämänpolkua toistamiseen. Heidän katseensa ovat paluuportteina karstattomaan mieleen, maisemaan, jossa kaikki on ihmeellistä.

Tunnen sen taas, elävästi, millaista oli aikoinaan olla äidin asioilla. Käsihän siinä venyi, kun oli mentävä niin, että hippulat vinkuu. Minua ajatus kauhistutti. Äiti oli turva, mutta kiireissään myös ikkuna johonkin omituiseen maailmaan. En halunnut, että pippulani alkaisivat vinkua.

Aina jouluisin joulupukin reen somistukset varmasti vinkuvat, niin hurjaa nopeutta siltä yhden vuorokauden aikana vaaditaan. Epäilijät huomauttavat joulupukin höyrystyvän sellaisen menon ilmanvastuksesta. Silti sadat miljoonat lahjat löytävät joka vuosi kiltit saajansa, ihmislapset ikään katsomatta.

Toisen selityksen mukaan ihmiset hankkivat lahjoja toisilleen. Ihmeellistähän se kuitenkin on, elo rakastavana ja rakastettavana, olo hyväntahtoisuudessa, anteliaisuudessa. Tuolle kaikelle on annettu nimi: se on Joulupukki.

Asiaa ei muuttaisi sekään, että jokainen erillinen lahjanhankinta litteroitaisiin satojen niteiden sarjaksi empiiristä aineistoa. Moottoripyöränkään lumous ei järkeistyksestä häviäisi, vaikka sen toiminnan tuntisi kuinka seikkaperäisesti hyvänsä. Saattaapa käydä juuri päinvastoin.

Ihmeellisen vastakohta on nimittäin yhdentekevyys. Moottoripyörän jokaisella osalla on tehtävänsä, merkitys. Jokainen anteliaisuuden ja ystävällisyyden ele on olennainen. Joulupukki tarvitsee apurinsa. Iän karttuessa haltioitumisen aisti saattaa vain tylsyä. Lapsella se vielä on.

Omituiseen maailmaan hänkin on vielä tähyilevä, tänne sekalaisten velvollisuuksien kyllästämään todellisuuteen. Kouluttautuva omasta innostaan, mutta myös hyödylliseksi laskettuna investointina kansantaloudelle.

Täällä kaikki paikat välillä vinkuvatkin. Niin sanottu sivistys tekee siivoksi. Sille liukuhihnalle lapsikin on astuva. Viattomasta katseesta liikuttuneena ja sydämeni syrjällään toivotan hänelle mielessäni onnea matkaan.

Älköön hän turtuisi, mielensä liikaa karstoittuisi. Olkoon ihmetys hänen katseessaan pysyvästi, merkitköön sivistys hänelle herkistymistä.

Tööttään. Vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Erotan hymynkareen. Innostuksen. Moottoripyörä!

Olen hetken supersankari. Vain viitta puuttuu. Tai lahjasäkki. Vai puuttuuko sittenkään?

Kategoriat
Elämänmeno

Mietiskelyjä avokypärästä

Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.

Moottoripyöräkypäräni on avomallinen. Haluan aistia, havainnoida, tuntea. Kuulla, nähdä, haistaa. Olla valpas. Umpikypärään sulkeudutaan ympäröivästä. Olen kokeillut. Tunne on ahdistava kuin maailmanmeno.

Umpikypärä kaventaa näkökentän. Eihän ihmisten tohinat katsetta siedäkään, eikä pallo ihmisten tohinoita. Kierroslukumittarin viisari on parhaan tiedon perusteella selkeästi punaisella.

Kone ei kestä. Seinä on edessä, tien sivuun olisi viisasta pysäyttää, harkita, mutta ihmiskunta painaa tallaa pohjaan entistäkin kovemmin. Toimii vastoin parempaa tietoaan. On heikkotahtoinen.

Linnaeus nimesi lajin sapiensiksi, mutta eipä touhu järin viisaalta vaikuta. Nokkeluus on eri asia. Idioticus olisi osuvampi. Joukossa muiden jatkeena itsekin tallustelen.

Järkeilen joka aamu, että byroolla leivän ansaitsee helpommin kuin keskuspuistossa jäniksiä metsästäen. Mätä tai ei, valitsen lopulta aina systeemin, vaikka usko siihen onkin horjuva. Lauman viettelys.

Descartesin mukaan kuitenkin ajattelen, siis olen. Se ajatus ei vaan ole kirkas ja ajatuksen olemassaolosta seuraa vain ajatuksen – vaikka kuinka typerän –  olemassaolo. Ajatteleva minä jää vaille perusteita.

Ihmiskeskeisyys jäi kuitenkin jotenkin päälle. Onhan sitä aikojen saatossa pönkitetty, Jumalan kuva ja sen sellaista. Nietzsche tappoi lopulta Jumalankin. Tässä kenenkään kuvia olla.

Isänmurha. Paikka pitäisi kai täyttää, alkaa kantaa vastuuta. Ei näytä luonnistuvan, ei vaikka Aristoteleen mukaan järjen käyttö on erityistä ihmiselle, tekee ihmisestä ihmisen. Järkevä käyttäytyminen.

Sen sijaan ihminen on tapojensa orja. Askel on sivumyötäinen, puhe sammaltaa, paha olo, ajatus samea. Välivesi, ehkä limppari – ei, pari tiukkaa edellisiäkin nopeammin huiviin. Talous kasvaa.

Rikkaampi pallonpuolisko skeidaa yhteiseen ammeeseen, köyhempi ottaa ensi-iskun. Lopulta kaikki. Huonoja käytöstapoja sellaiset, kotikasvatus jäi kesken.

Marxilainen kysyy, kenen joukoissa seisot. Työläisen riisto ei käy. Sen sijaan surutta riistetään luontoa, jonka joukoissa tulisi ainakin seistä. Se ottaa lopulta omansa. Jumala ei ehkä kuollutkaan.

Väkivaltakin näyttää viehättävän. On sanottu, että koko länsimainen ajattelu on reunahuomautuksia Platonin teoksiin. Ydinaseet puhuvat, vielä hiljaista kieltään. Sellainen reunahuomautus.

Ei tämä ihan kantilaisesta yleisestä laista käy. Eikä ehkä utilitaristien suurimmasta onnellisuudestakaan. Rawlsin tietämättömyyden verhon takaa ei tällaista järjestystä kukaan ainakaan säätäisi.

Kaikki juoksevat kilpaa omalla asiallaan. Yhteys itseen, kuten lifestyle-artikkeli kehottaa. Omat liemet algoritmien letkuruokinnassa. Ehkä minää ei olekaan.

Maailmankylän federaatio tarvitaan, tuskin ehdin nähdä. Vaikka Sokrateen ajoista viisautta on totisesti rakastettu, parhaat aivot pohtineet, niin tässä nyt ollaan. Vielä. Umpikypärässä.

Puen omani. Avomallisen. Suojaan pääni.

 

Kuvassa kypäräni. Tarra on matkamuisto Lontoon matkalta. Yksi maailmantalouden keskuksista. Pankit ja kaikki. Ace Cafe on jonkin sortin motoristien pyhiinvaelluskohde. Alun sanat ovat Eino Leinon. Sivumyötäiset askeleet on mukaelma hyvän ystäväni puheenparresta.

Kategoriat
Moottoripyörä

Elämänkurvi

On syitä elää. On vielä muutama mutka kallistamatta.

Keskellä Atlanttia. Keskellä yötä. Keskellä myrskyä. Kolme syytä olla näkemättä yhtään mitään. Tehtävänäni oli tähystäminen.

Suuret matkat jättävät jälkensä. Tuona toukokuisena yönä 1995 suomalaisen sotalaivan merivahdin tähystäjänä kysyin, mitä ihmettä minä täällä teen?

Kysymys jäi pysyväksi, levottomuuttakin aiheuttavaksi olotilaksi.

Sanoittamatonta on paha sanoittaa. Rajallinen määrä sanoja ei riitä elämän rajattomaan värikylläisyyteen. Sanat lokeroivat, mutta villi ei karsinoidu.

Moottoripyörää voi yrittää ymmärtää toimintojensa kautta: ilman- ja polttoaineensyöttö, itse polttomoottori, voimansiirto, pakokaasujen poisto, runko, sähköjärjestelmä ja hallintalaitteet.

Pilkkomista voi jatkaa pienempiinkin detaljeihin, ruuveihin ja nippeleihin – kohti yhä erikoistuneempaa ymmärrystä. Kuva on kuitenkin aina kuin kartta: karikatyyri valituin korostuksin.

Muu jätetään epätarkaksi. Salamavalon välähdys, satunnainen raamitus jatkuvuuden sijaan. Analyysi tappaa rakkaudenkin, estää sulautumasta yhdeksi; pyrkimys raamitukseen on esteenä ololle raamittamattomalle.

Älä kelaa, skulaa, sanoisi ehkä Andy McCoy. Moottoripyöräilijänkin on oltava läsnä, hypättävä lokerointien tasanteelta jouhevuuden maailmaan.

Bulletin ääntä voi luonnehtia papatukseksi. Kahvasta oikein kunnolla väännettäessä ääni muuttuu piiskaavaksi. Tunnelissa pyörän kulku kaikuu jytkeenä.

Kuljettajan paikalla kuoroon liittyy venttiilien kalkatus. Jakopään hammasrattaiden ujelluskin. Ketjut hiukan rapisevat. Käyntiin imettävä ilma suhisee, välillä jopa viheltää. Rengaskuviot surraavat tienpintaa vasten.

Äänien orkesteri on hienoimmillaan, kun voimanlähdekellopelin toiminta on juuri oikein ajoitettu. Kun koneenkäytön valinnat välittyvät moitteetta takapyörälle. Lisää kaasua, vääntö, vähemmän, moottorijarru.

Säestys siivittää erityiseen tilaan, eräänlaiseen tiedostamattomaan valppauteen. Ajoa ei enää ajatella, eikä ympäröivää siten varsinaisesti havainnoida. Tekeminen taittuu olemiseksi. Sopusoinnuksi.

Silloin huomaa pienen, vastatuulen tuoman öttiäisenkin ja erottaa sen auringon heijastaman siiven ennen liiskaantumistaan ajolaseihin. Ehtii todeta tälle osuneen harmin ennen seuraavaa kohtalotoveriaan.

Kuljettaja heittäytyy maailman kyytiläiseksi, puristamattomasti keskittyneeksi, eikä enää edes aja, vaan on ajossa. Vauhtia saattaa olla paljonkin, mutta kiihkeys puuttuu. Kallistukset kurveihin, liitämisen taikaa.

Järkeä on turha etsiä sieltä, missä järkeä ei ole. Kysymys elämästä tähyää tietokyvyn tuolle puolen. Kuva saattaa tarkentua, levottomuuskin hälvetä, mutta ihme ei häviä.

On vain tapettava aikaa. On vain oltava. Ja kallistaa, tai kallistua, seuraavaan kurviin.

 

Lainaus Mika Mannermaan moottoripyöräkirjasta ”Matka”, jonka lopussa päähenkilö, hän, pohtii elämän tarkoitusta. Kuvaajana toimi Ville Ruso.

Kategoriat
Moottoripyörä

Moottoripyörän valinta

Moottoripyörämessut keväällä 2020 pandemian aattona. Vuosittainen perinne ja suhdannemittari. Paljon väkeä, kielii tunnelmasta, siis tulevaisuudenuskosta.

Loputtomasti erilaisia pyöriä. Erilaisiin käyttötarkoituksiin. Erilaisin moottorityypein. Eri koko- ja teholuokkia. Amerikanmeininkiä, brittityyppisiä, kuumaverisiä italialaisia, bemarit tietenkin ja koko joukko japanilaisia. Sellaisia kuin ovat tehtaalta valmistuneet ja sellaisia, millaisiksi käyttäjät ovat niitä virittäneet ja makuisiksiin kaunistaneet. Taidemuoto sekin.

Lukuisten erilaisten muuttujien yhdistelmiä riittää loputtomiin. Autot eivät pärjää moottoripyörien moninaisuudessa. Autot haukotuttavat. Manilan ruuhkissa ne myös jämähtävät. Isä oli siellä vuosikymmeniä sitten todennut tarvitsevansa Enfield Indian päästäkseen kätevästi toimistolleen.

Jäi tosin hankkimatta. Kuten jäi myöhemmin itsellänikin Portsun edessä 90-luvun lopulla. Silloin näin ensimmäisen kerran samanlaisen, hintapyyntö oli 18000 markkaa. Jotenkin aistin siinä ongelmia. Samaa mainosti myyjä tälläkin kertaa: halvalla paljon ongelmia!

Istuin nyt siis Royal Enfield Bulletin satulalla. Se oli seissyt tallissa 13 vuotta. Uusi se ei ollut, mutta käyttämätön. Mittarissa luki 63km. Ensimmäinen omistaja oli ollut vanhempi herrasmies, joka ehti menehtyä ennen suurempia seikkaluja. Last tick in the box, ajattelin.

En ollut tullut ostoaikeissa, eihän minulla ollut prätkäkorttiakaan. Kuulun ensimmäisiin vuosikertoihin, joiden tuli ansaita A-kortti erikseen. Äitini kyllä saisi ajaa isolla harrikalla.

En osannut päättää. Ja silti olin jo päättänyt. Tai en varsinaisesti päättänyt. Tunsin.

Menneisyys tulvi valinnaksi.

Kekkosen vielä sinnitellessä Merituulentie oli Tapiolan tuolla puolen paikoin ilman kestopäällystettä. Soratie eli lande. Linjaa 195 ajettiin pyöreäkattoisilla busseilla. Olimme muuttaneet Meikusta Olariin. Emme siis Espooseen, vaan yhteen Helsingin lähiöistä. Länteen. Parempi kuin Kontula.

Mopo teki lähiöpojista kunkkuja. Jotkut saivat mopon vanhemmiltaan, monet säästivät rahat itse. Vähävaraisimmat kunnostivat romuja. Kotitalomme Kartsalla oli kaksitahtinen PV. Jollain oli samoilla kulmilla myös nelitahtinen Monkey. Arkkiviholliset. Debatti paremmuudesta ei ottanut laantuakseen.

Yläkorttelien Pepe keuli Raisulla näyttävästi, hänen vanhemmalla veljellään Makkilla taisi olla Tunturi Super Sport eli Tuna. Muistan lähistöltä myös Vespan, joka ei ottanut käynnistyäkseen.

Kulkupelejä viriteltiin surutta. Kasikympin pytty oli kova sana, siis 30 kuutiosenttiä sylinteritilavuutta enemmän kuin vakiomopossa. Tehomännällä lisättiin vielä puristusta. Laitontahan sellainen oli: yli 50 kuutiota merkitsi kevytmoottoripyörää, jonka muun varustuksen kuten jarrujen tuli vastata suurempia tehoja. Ajokortinkin se olisi vaatinut.

Joku oli kuulemma kellottanut 100km/h pikkumopollaan Länsiväylällä, siis Jorvaksentiellä. Moni sai poliisit peräänsä, sankarit karistivat kannoiltaan. Pikkupoluilla poliisiprätkällä ei pärjännyt. Saattoi olla legendaakin, sillä en muista kenenkään koskaan jääneen kiinni.

Virittäminen oli taiteenlaji. Yhdet hakivat huippunopeutta, toiset kiihtyvyyttä. Tehojen ja välitysten tuli olla oikeassa suhteessa. Taitavimmat löysivät hyvän tasapainon, siis hyvin riittäväksi katsottuun huippunopeuteen kiihtyvän mopon. Luotettavuus useimmiten kuitenkin kärsi.

Estetiikkaakaan ei unohdettu. Satulat saivat karvapäällisiä, ripustuksia korotettiin ja etulokarit nousivat imitoimaan motokrossipyöriä. Viidakkorumpu kertoi, mitä kannatti yrittää, kuka osasi ja mistä löysi parhaat osat. Alakulttuuri.

Friisinkallioilla treenasi Teppo. Metsäpoluilla ja kallioilla taiteilevien ensityökaluna toimi Tunturi Trial. Kehittyneemmät hankkivat Fanticin. Lajin suuri nimi Yrjö Vesterinen nousi mestaruuksiin juuri sieltä, Friisilästä. Tommi Ahvalan tuloksia seurattiin Urheiluruudusta, jota näytettiin vain lyhyesti torstaisin, hiukan pidemmin lauantaisin ja vajaa puolituntisena sunnuntaisin. Mieli sai liidellä vapaampana infoähkystä.

Kaikessa tuossa olin mukana, mutta sivustaseuraajana. Totta kai mopo houkutteli, mutta valitsin sen sijaan tietoisesti muotiin nousseen maastopyörän. En halunnut huolestuttaa äitiäni. Suuri murhe oli asettunut vain hiukan aiemmin taloksi. Kaksipyöräinen moottorilla on vaarallisempi kuin ilman, eikä tullut kyseeseen.

Mopot jäivät nopeasti taka-alalle, eikä kevytmoottoripyörävaihe tunkenut samalla tavalla läpi. Lukio ja muut riennot tulivat tilalle – kaljakin. Täysi-ikäisyys, ajokortti ja vaarin vanha Volvo Amazon, edelleen käytössäni. Asevelvollisuus. Lopulta opiskelut, työura ja perhe. Se peruskaava.

Linja 195 lakkautettiin ja metro tuli tilalle. Jotain tuosta lyhyestä mopoajan välähdyksestä kuitenkin jäi. Nimittäin kun kirjoittaa, syntyy kirjoitusta, ja kun muistaa elää, muovautuu elämää – tapoja olla, ajatella, tuntea. Olin herkistynyt tunteelle moottoripyörästä, vaikka kasvoin fillarin selässä.

Polkupyörä on yksi hienoimmista keksinnöistä – juoksukone, joka jalostaa ihmisen, tekee käyttäjänsä liikkeen tehokkaammaksi. Moottoripyörässä sen sijaan yritetään hallita vierasta voimaa. Se rinnastuu ratsuun. Ja kyllähän jokamiehellä tulisi ratsu olla. Niin olin hokenut jo vuosia. Vankkurit ei ole sama juttu.

Maailma oli näin soljumassa päätökseksi. Kutkutus sai koeistumaan muitakin, mutta jotain niistä puuttui. Ne ongelmat ainakin. Bullet puhui, minä kuuntelin.

Kuvittelin sen vuonna 2007 viimeisenä tekonaan ostaneen miehen nimeksi Ilpon. Olisiko siinä hyvä nimi sille? Tai Filip marsalkka Mannerheimin Aasian matkan ratsun mukaan? Tai Boris brexit-surkeuden ja Britannian menneen suuruuden vitsinä? Ehkä joku intialaisperäinen nimi? Tai Sherpa? Kulkupeleihin usein viitataan feminiinillä, joku naisen nimi siis? Kuninkaallisten mukaan Meghan, paino jälkimmäisellä tavulla sopisi yhteen Bulletin kanssa.

Ratsulla kuuluu olla nimi. Belgiassa synnytyslaitoksella sellainen vaaditaan heti. Nimetön sielu ei käy. Sillä sielukas se oli. Kaupat syntyivät. Moottoripyörän valinta.

Muutama vuosi on jo sen ystävänä vierähtänyt. Äitikin on ilmaissut halunsa olla vielä kerran moottoripyörän kyydissä. Makustelin aikani nimeksi Rohjaketta, mutta ei se käyttöön vakiintunut. Nimeä ei leimata, vaan se löydetään ja eletään todeksi.

Yleisnimet kääntyivät lopulta erisnimiksi. Se on Bullet. Tai Mopo. Niissä Intia ja Olari limittyvät.

 

Kuvassa kirjoittaja ja Bullet moottoripyörämessuilla 2.2.2020. (Pasi Heikkilä)

Kategoriat
Moottoripyörä

Oluttauko

Ajoon on heittäydyttävä. Virtaan. Muuten ei tule mitään. Toisinaan ajo ei maistu. Ei solju. Ravaamisen tunne vaivaa.

Silloin tauko-olut palauttaa rytmin. Yksi tekee hyvää, kirkastaa ajatuksen. Ehkä kaksikin. Pyörän päällä kaksi on kuitenkin liikaa. Eli yksi.

Ensipuraisun ihme, puhelinnumero globaaliin yhteyteen. Juomaa virtaa nimittäin paljon.

Olutta valmistetaan noin 185mrd litraa vuodessa. Se tekee noin 561mrd pientä putelia, jolloin päivätuotanto on puolisentoistamiljardia, voihan ne toki tölkkejäkin olla. Tunnissa 64miljoonaa, minuutissa reilu miltsi ja sekunnissa noin 17800 annosta. Ja kun kysyntä on kova, niin huonoina kuin hyvinäkin hetkinä, voidaan kulutuksen olettaa pysyvän hyvin tuotannon mukana. Itse asiassa tuotannolla on todennäköisesti vaikeuksia pysyä oluenhimon tahdissa.

Näillä oletuksilla huomioiden, että jotkut ryystävät isompina annoksina ja joissakin eurooppalaisissa kuppiloissa tyydytään mehulaseihin, voidaan karkeana pyöristyksenä todeta oluen suhahtavan ilmoille 15000-20000 kertaa joka sekunti päätyen janoisten kurkkuihin. Tuotantoketjun alusta löytyy epätoivoinen panijoiden joukko, jotka panevat parastaan. Janonsammutuksen huikea logistinen operaatio.

Jos tästä kaikesta tehtäisiin hälypuhelinsovellus – ja miksipä turboahdetun talouden turhuuksien tulvassa niin ei tehtäisi – jossa jokaista korkkaisua ilmentäisi välähtävä piste ruudun maailmankartalla, alkaisi vyöry auringonnousun maista afterworkien aikaan edeten hyökyaaltona länteen. Melkoinen ilotulitus.

Mene ja tiedä, ehkä olemme vain pieni hippu kosmisen kokoluokan oluttölkissä. Kaikkeuden näkökulmasta tämän 8 miljardin karvapään muurahaiskeon hyörinällä ei ole juuri merkitystä. Toisaalta kaiken ollessa suhteessa toisiinsa liikutan koko universumia raudanlujan koukistajalihakseni kallistaessa kuppia.

Mittaluokkajuttuja. Elämän sumeassa logiikassa metafysiikan äärettömyyksien sijaan totuus löytyykin likimaastosta, nimittäin tiedosta siitä, että olutta ryystäessä ei olla koskaan yksin. Ja jos Bullet hyytyy tienvarteen, voin olla varma apuuni rientävistä motoristiystävistä.

Lämmin tunne valtaa. Ihmisiä yhdistävä hyvyys laskeutuu voimaksi ylleni. Ilonpilaajat häviävät vääjäämättä. Saan rytmistä jälleen kiinni.

Loppukulaus. Halu jatkaa matkaa palaa – syy käynnistää moottori, nostaa kytkintä, lisätä kaasua ja astua takaisin virtaan.

 

 

Kuvassa Bullet Sysmässä, kuljettaja jutun sisällöstä poiketen lämmittävillä pullakaffeilla. Kahvila oli ihana ja Päijänteen mutkatiet upeat. Älypuhelinsovellusajatusleikistä olen velkaa ystävälleni Rami Nissilälle, joka on armoitettu tarinankertoja. Hän on niitä harvinaislaatuisia lahjakkuuksia, jotka saavat yksinkertaisemmankin jutuntyngän väritettyä nauruhermoja kutkuttavaksi kertomukseksi – toisinaan myös oluen äärellä.

 

Kategoriat
Elämänmeno

Kellovalta

Kuka helvetti meni keksimään kellon?

Se käskee herätyksen, määrää ruokailun, nukkumaanmenon.

Pakottaa liikkeeseen, aamuruuhkaan. Juoksuun työmatkalaisten.

Se kertoo, milloin ihmisiä on tavattava, velvollisuudesta tai muuten vaan.

Kahvitauon, työlounaan, kokouksen ja iltavastaanoton. Teatteriesityksenkin.

Tavataan Stockan kellon alla!

Tahdittaa elämän. Huutaa, että pitäisi sitä ja sitten pitäisi tätä. Vaikka ei yhtään huvita.

Hengästymisestä kello ei välitä, vaan jatkaa kulkuaan.

Ja kansa köpöttää jonoissaan puuhakkuuden tyrannian alla. Täsmällisesti synkronissa rattaiston.

Kaikenlaisen tarpeelliseksi koetun perässä.

Lapsi pyytää jo leikkiin. Ei ehdi. Jotain taas pitäisi. Varmasti tärkeää.

Aurinkokellosta on viitteitä antiikin ajoista. Kynttilääkin on kellona käytetty. 700-luvulla tuli tiimalasi.

1500-luvulla tornikelloihin tuli minuuttiosoitin. Taskukellokin keksittiin. Ajassa pysyvä laivakronometri 1761.

Rannekahleet tulivat 1800-luvulla.

Helvetti ei niitä keksinyt, vaan ihminen maan päällä.

 

 

Kuvassa isoveljeltäni perimäni itsevetävä kello 1980-luvulta. Citizen. En juurikaan käytä sitä, kellot ahdistavat. Pilkkovat ikuisuuden. Joskus kuitenkin tunnen tarvetta sen ajattomuuden ranteeseeni laittaa. Sen mittaamaa arkista tuoksinaa häiritsee välähdys 90-luvun Borneolta, jossa metsäyhtiötä harmitti epäluotettavasti työaikoja noudattanut paikallinen metsuri. Hän selitti, ettei ollut tullut hakkuisiin, sillä kaikki tarpeet oli jo täytetty. Palkalle ei ollut tarvetta. Ja nyt kun taas oli, niin hän tuli. Mitäköhän hänelle 2020-luvulla kuuluu? Metsälle tuskin ainakaan hyvää.

 

Kategoriat
Moottoripyörä

Voitelu

Moottoripyörän voimanlähteen öljynvaihto on suoritettavissa noin puolessa tunnissa.

Periaate on yksinkertainen. Öljy voitelee moottorin. Se vähentää kitkaa liikkuvien pintojen välillä, sitoo itseensä likaa ja jäähdyttää konetta. Käytössä ominaisuudet heikkenevät ja siksi öljyt on aika ajoin vaihdettava.

Öljynvaihto on käytännössäkin yksinkertainen tehtävä. Ajetaan moottori lämpimäksi, avataan proput, valutetaan vanhat öljyt astiaan, suljetaan proput ja täytetään moottori ohjeiden mukaisella määrällä uutta öljyä.

Tarkemmat ohjeet löytyvät ohjekirjasta. Se kuitenkin selostaa vain kaavan, suoritteen.

Elämä on jotain muuta.

Ajoituksen voi optimoida lämpimän kesäpäivän auringonpaisteeseen. Seurakseen kutsua ystävän. Noutaa kyytipojaksi muutaman oluen. Pieni hörpähdys työvaiheiden välillä siivittää taukoon, rupatteluun.

Moottoria on kiva tuijotella seurassa. Eikä sanojakaan tarvita.  Syöminenkin on eri asia kuin ruokailu. Ensimmäisessä tankataan ruumis, jälkimmäisessä ravitaan ihminen.

Luodaan merkitys. Voidellaan eloon.

Oho, menikin pari tuntia!

Suorittaessa ajalla on merkitys.

Elämässä ei.

 

Kuvassa huoltokirja. Moottoriöljyistä on huolehdittava, mikäli haluaa kulkineestaan vuosiksi huvia. Luterilaisen perinteen mukaan ensin hoidetaan työt, vasta sitten on lupa huvitella.

Kategoriat
Moottoripyörä

Oikuttelevan kytkimen arvoitus

Vanha sääntöni on, että kun asiasta erotetaan pois kaikki se, mikä sinänsä on mahdotonta, on jäljelle jäänyt asianosa totta, tuntuipa se miten uskomattomalta tahansa.

Mysteeri.

Ruumis. Ehkä murha? Asiaa aletaan selvittää.

Moottoripyörän toimintahäiriö. Ehkä vika? Senkin syy tulee tutkia.

Vikojen korjaaminen vastaa dekkareiden juonta. Molemmissa päätellään ”taaksepäin”. Niissä ei pohdita, mitä tiedetystä seuraa, vaan mikä on johtanut tiedettyyn.

Kytkimeni ei toiminut kuten piti. Vian syy oli löydettävä.

Kytkinlaite on kasa levyjä, joista joka toinen on yhteydessä moottoriin ja toiset puolet vaihdelaatikkoon. Erityiset jouset puristavat ne yhteen ja veto moottorilta vaihteistoon ja edelleen takapyörään välittyy.

Kun levyt vapautetaan jousien puristuksesta, veto ei enää välity. Autossa se tehdään polkimella, moottoripyörässä ohjaustangon vasemmalla kahvalla.

”Kytkin” on hiukan erikoinen nimi laitteelle, jota käytettäessä voimansiirto nimenomaan katkaistaan jotain toimintoa varten. Kytkintä hyödynnetään erityisesti vaihteita vaihdettaessa ja liikkeelle lähdettäessä.

Mikäli kytkinvaijeri on liian löysällä, kytkinlevyt eivät irtoa toisistaan tarpeeksi. Kytkin laahaa, veto ei täysin katkea ja vaihteiden vaihtaminen on hankalaa.

Mikäli vaijeri on liian kireällä, levyt eivät puristu riittävän napakasti kiinni. Kytkin luistaa, eikä kaikki voima välity eteenpäin.

Tapauksessani vaihteiden vaihto oli hankalaa, kytkin siis laahasi.

Kiristin vaijeria ja kytkin alkoi luistaa. Silti vaihteetkaan eivät kunnolla vaihtuneet. Kytkin sekä laahasi että luisti! Sen ei pitäisi olla lainkaan mahdollista.

Aikani yritin. Mysteeriksi jäi.

Tyydyin totuuteen, jonka mukaan Bulletissa mahdotonkin on mahdollista. Intian mystiikkaa.

Kytkin oli kerran aiemmin prakannut. Olin körötellyt Porvooseen, nauttinut oluen, suunnannut siitä ylös joenvartta myötäillen ja viettänyt päivää pyörän selässä Uudenmaan maaseudun pikkuteillä.

Jossain Pornaisten suunnalla risteykseen tullessani kytkinvaijeri katkesi. Naps!

Onneksi ilmankin pärjää, näin opin apuuni tuolloin sattuneelta motoristilta. Pyörä käynnistetään, sitten työnnetään kävelyvauhtiin, hypätään kyytiin ja rusautetaan vaihde päälle.

Ajaessa etsitään sopivat kierrosalueet, joissa vaihteiden vaihto ilman kytkintä on pehmeintä. Väkivaltaiselta se silti tuntuu.

Nyt vaijerilla oli suunnilleen saman verran kilometrejä takanaan kuin edellisellä. Tunsin taas saman väljyyden kahvassa. Kytkinvaijeri oli siis antamassa periksi.

Tämä selittäisi mysteerin: luistavan kytkimen liian kireäksi kokeiluissani säätämä vaijeri ehkä jousti käytettäessä siten, että levyt eivät vapautuneet tarpeeksi ja jäivät laahaamaan.

Olin aina ajaessani pohtinut vikaa. Kytkinvaijerin venyminen oli yksi teoria.

Sen, minkä piti olla vain joko-tai, saattoikin todella olla sekä-että.

Tuntui, että olin saamassa vahvistuksen oletuksilleni. Nilkutin taas kotiin. Päätin vaihtaa vaijerin. Kokeilin. Heti ensimmäisestä kahvan puristuksesta jokin antoi kuitenkin periksi.

Jälleen naps!

Pidin uuden vaijerin valmistusvirhettä mahdollisena, mutta epätodennäköisenä. Kokeilin vaihdelaatikon kurkistusaukosta ja kytkintä operoiva vipu roikkui tunnottomana ja putosi laatikon pohjalle.

Vian syy! Tai sitten toinen vika.

Irrotin vaihdelaatikon kannen, totesin vaurion, tiedustelin uutta vipua, sellainen löytyi hyllystä Vantaalta, hain sen, vaihdoin uuden tilalle, suljin kannen ja täytin vaihteiston uusilla öljyillä.

Käynnistin koneen ja lähdin koeajolle. Vaihteet saisivat helpomminkin asettua kohdilleen. Kiristin hitusen vaijeria.

Toimi. Vaihteet löytyivät ja veto välittyi. Ei laahannut, ei luistanut.

Käytännössä teoria ei auta.

Moottoripyörän kunnossapidossa arvuuttelun sijaan järjestelmällinen, kärsivällinen ja yksityiskohtainen käsiteltävään ongelmaan liittyvien asianhaarojen tarkkailu on tie pulmien ratkaisuun. Nöyryys.

Aavistukset johdattelevat oikeille jäljille. Siis kokemus ja tuntuma.

Asiansa osaava mekaanikko on onnistumisestaan hiljaa tyytyväinen ja siirtyy seuraavaan pulmaan. Luonnollinen selitys ilman mystiikkaa.

Ei ole tarvetta elämöintiin. Kaiken nähnyt salapoliisi tietää oman arvonsa ilmankin.

Itse olin sitä vastoin lapsellisen tohkeissani. Tuulettelin mielikuvitusyleisölle, pöyhkeilin mielikuvitusepäilijöille ja fanfaarit soivat tättä rättä tättä tää!

Olin ylpeä onnistumisestani. Olinhan korjannut vian.

Ratkaissut arvoituksen.

 

Alun sanat on lainattu Sherlock Holmesilta, joka on kaikkien tuntema Sir Arthur Conan Doylen fiktiivinen dekkarihahmo, eräänlainen pulmien ratkaisun arkkityyppi.

Kuvassa 1) avattu vaihdelaatikko, 2) vaihdelaatikon kansi rikkoutuneella vivulla, 3) vaihdelaatikon kansi uudella vivulla ja tiivisteellä ja 4) uudelleen suljettu vaihdelaatikko. Uusi vipu löytyi Timo Juurikkalan Britti-Helmet –liikkeestä.