Kuka helvetti meni keksimään kellon?
Se käskee herätyksen, määrää ruokailun, nukkumaanmenon.
Pakottaa liikkeeseen, aamuruuhkaan. Juoksuun työmatkalaisten.
Se kertoo, milloin ihmisiä on tavattava, velvollisuudesta tai muuten vaan.
Kahvitauon, työlounaan, kokouksen ja iltavastaanoton. Teatteriesityksenkin.
Tavataan Stockan kellon alla!
Tahdittaa elämän. Huutaa, että pitäisi sitä ja sitten pitäisi tätä. Vaikka ei yhtään huvita.
Hengästymisestä kello ei välitä, vaan jatkaa kulkuaan.
Ja kansa köpöttää jonoissaan puuhakkuuden tyrannian alla. Täsmällisesti synkronissa rattaiston.
Kaikenlaisen tarpeelliseksi koetun perässä.
Lapsi pyytää jo leikkiin. Ei ehdi. Jotain taas pitäisi. Varmasti tärkeää.
Aurinkokellosta on viitteitä antiikin ajoista. Kynttilääkin on kellona käytetty. 700-luvulla tuli tiimalasi.
1500-luvulla tornikelloihin tuli minuuttiosoitin. Taskukellokin keksittiin. Ajassa pysyvä laivakronometri 1761.
Rannekahleet tulivat 1800-luvulla.
Helvetti ei niitä keksinyt, vaan ihminen maan päällä.
Kuvassa isoveljeltäni perimäni itsevetävä kello 1980-luvulta. Citizen. En juurikaan käytä sitä, kellot ahdistavat. Pilkkovat ikuisuuden. Joskus kuitenkin tunnen tarvetta sen ajattomuuden ranteeseeni laittaa. Sen mittaamaa arkista tuoksinaa häiritsee välähdys 90-luvun Borneolta, jossa metsäyhtiötä harmitti epäluotettavasti työaikoja noudattanut paikallinen metsuri. Hän selitti, ettei ollut tullut hakkuisiin, sillä kaikki tarpeet oli jo täytetty. Palkalle ei ollut tarvetta. Ja nyt kun taas oli, niin hän tuli. Mitäköhän hänelle 2020-luvulla kuuluu? Metsälle tuskin ainakaan hyvää.