Kategoriat
Moottoripyörä

Joulutarina

Saavun risteykseen. Hidastan. Jalankulkijat ylittävät suojatien. Äiti ja lapsi.

Katseemme kohtaavat, polvenkorkuisen haalarikansalaisen ja minun, partasuisen, kymmenesosatonnisen motoristisotisopaisen. Äitinsä kiire vetää häntä, kulkupelini jyske jarruttaa.

Suuret silmät nauliintuvat, äitikin vaaditaan seuraamaan. Ihmeellinen saa luonnollisen selityksensä. Melkein kuulen selkokielisen selostuksen: siinä menee moot-to-ri-pyö-rä.

Lasten kautta pääsee käymään elämänpolkua toistamiseen. Heidän katseensa ovat paluuportteina karstattomaan mieleen, maisemaan, jossa kaikki on ihmeellistä.

Tunnen sen taas, elävästi, millaista oli aikoinaan olla äidin asioilla. Käsihän siinä venyi, kun oli mentävä niin, että hippulat vinkuu. Minua ajatus kauhistutti. Äiti oli turva, mutta kiireissään myös ikkuna johonkin omituiseen maailmaan. En halunnut, että pippulani alkaisivat vinkua.

Aina jouluisin joulupukin reen somistukset varmasti vinkuvat, niin hurjaa nopeutta siltä yhden vuorokauden aikana vaaditaan. Epäilijät huomauttavat joulupukin höyrystyvän sellaisen menon ilmanvastuksesta. Silti sadat miljoonat lahjat löytävät joka vuosi kiltit saajansa, ihmislapset ikään katsomatta.

Toisen selityksen mukaan ihmiset hankkivat lahjoja toisilleen. Ihmeellistähän se kuitenkin on, elo rakastavana ja rakastettavana, olo hyväntahtoisuudessa, anteliaisuudessa. Tuolle kaikelle on annettu nimi: se on Joulupukki.

Asiaa ei muuttaisi sekään, että jokainen erillinen lahjanhankinta litteroitaisiin satojen niteiden sarjaksi empiiristä aineistoa. Moottoripyöränkään lumous ei järkeistyksestä häviäisi, vaikka sen toiminnan tuntisi kuinka seikkaperäisesti hyvänsä. Saattaapa käydä juuri päinvastoin.

Ihmeellisen vastakohta on nimittäin yhdentekevyys. Moottoripyörän jokaisella osalla on tehtävänsä, merkitys. Jokainen anteliaisuuden ja ystävällisyyden ele on olennainen. Joulupukki tarvitsee apurinsa. Iän karttuessa haltioitumisen aisti saattaa vain tylsyä. Lapsella se vielä on.

Omituiseen maailmaan hänkin on vielä tähyilevä, tänne sekalaisten velvollisuuksien kyllästämään todellisuuteen. Kouluttautuva omasta innostaan, mutta myös hyödylliseksi laskettuna investointina kansantaloudelle.

Täällä kaikki paikat välillä vinkuvatkin. Niin sanottu sivistys tekee siivoksi. Sille liukuhihnalle lapsikin on astuva. Viattomasta katseesta liikuttuneena ja sydämeni syrjällään toivotan hänelle mielessäni onnea matkaan.

Älköön hän turtuisi, mielensä liikaa karstoittuisi. Olkoon ihmetys hänen katseessaan pysyvästi, merkitköön sivistys hänelle herkistymistä.

Tööttään. Vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Erotan hymynkareen. Innostuksen. Moottoripyörä!

Olen hetken supersankari. Vain viitta puuttuu. Tai lahjasäkki. Vai puuttuuko sittenkään?