Kategoriat
Moottoripyörän huolto

Bulletin sähköoppia, lyhyt oppimäärä

Viisari ei väräjöinyt. Kone ei käynyt.

Käymättömyyden pystyy tietenkin toteamaan ilman virtamittariakin. Moottorin jytkettä ei kuulunut.

Mittarin kuuluisi tanssia moottorin säestämänä. Viisarin jämähdys kertoo vian löytyvän sytytyksestä. Se ilmentää siis sähkövikaa.

Mitä sähkö on? Eri lähteistä opin sähkön olevan luonnonilmiö, joka liittyy sähkövaraukseen. Sähkö selitetään sähköllä.

Silti sähköä osataan hyödyntää. Se sytyttää valot, se pyörittää koneita. Se lämmittää, se viilentää. Sillä jopa lopetetaan elämiä, pidetään yllä toisia.

Moottoripyörässä sähköllä sytytetään polttoaine, jota poltetaan liike-energian tuottamiseksi. Moottorin tahdissa liikkuu erityinen katkoja, jonka tehtävänä on ajoittaa sytytykseen tarvittava kipinä.

Kipinä oli hävinnyt, siksi konekin oli mykkänä. Oli siis käytävä läpi virtojen kulkureitit, kokeilla mahdolliset epäjatkuvuuskohdat – siis ensin kaivettava pyörän kytkentäkaavio, kartta sähkön salaperäiseen maailmaan.

Sinne en haluaisi astua. Olen todistanut tilanteita, jossa jokin sähkölaite ei ole toiminut, vaikka pitäisi. Ja tilanteita, jossa laite on toiminut, vaikka ei pitäisi. Kuin puhuisi henkien kanssa.

Sähköä verrataan usein veteen. Virtaava vesi liikkuu, mitataan veden määrää ajan suhteen. Sähkövirran vastaava mittayksikkö on ampeeri ja virtamittaria kutsutaankin yleisesti myös ampeerimittariksi.

Vesi ei myöskään virtaa ilman korkeuseroa. Sähkössä puhutaan vastaavasti jännitteestä, mittayksikkönään voltti.

Tieto- ja viestintäteknologia perustuu nollajännitteiden ja aavistuksen pienien jännitteiden vaihteluiden sarjoihin eli bittivirtaan. Tämä on kuin jono kytkimiä päällä tai pois päältä, kuvataan nollina ja ykkösinä – yksi tällainen bitti informaation pienimpänä jyväsenä.

Bitit on valjastettu kaikenlaiseen hyödylliseksi katsottuun tietokoneohjelmin. Ja edelleen, mittaamattomat määrät pienempiä ja suurempia tietokoneita on yhdistetty langoin ja radioaalloin verkoiksi siten, että kullakin on kämmenessään ikkuna loppumattomaan virtaan informaatiota.

Sähköllä liikkuu tavarat, ihmiset ja informaatio. Tuotanto, logistiikka ja raha. Ääni ja kuva, tieteet ja taiteet. Nykypäivä nojaa tähän näkymättömään voimaan. Läpikotaisesti.

Sähkö tuo valon pimeyteen. Teknouskossa ihmisen kekseliäisyyden ajatellaan ratkaisevan kaiken, parantavan taudit, pelastavan ympäristön, takaavan hyvinvoinnin, pidentävän eliniän ja lopulta asuttavan avaruudenkin. Elämä härpäkkeistyy riippumatta uskon määrittämän suunnan mielekkyydestä.

Moottoriajoneuvoissa ilmaa ja polttoainetta ei sekoiteta enää kaasuttimella mekaanisesti laavuaarin vedensekoittimen tapaan. Nykyaikainen elektroninen polttoaineensyöttö tarvitsee koneen käyntiin vaikuttavia muuttujia mittaavia antureita, tietoa välittäviä piuhoja, informaatiota tulkitsevan ajotietokoneen ohjelmineen ja itse polttoainesyötön toteuttavaa hienovaraista suihkutustekniikkaa.

Automaattinen luistonesto ja lukkiutumattomat jarrut korjaavat käyttäjänsä virheet. Laite kertoo huollontarpeesta, satelliittinavigointi halutun suunnan.

Silti polttoaineen ja ilman oikea seossuhde pysyy joka tapauksessa samana – noin yhden suhde neljääntoista – sekoitetaan se sitten elektronisesti tai mekaanisesti, digitaalisesti tai analogisesti. Silti moottoripyöriä on pidettävä vaarallisina laitteina, vaikka niitä kuinka kuorrutettaisiin turvavehkeillä. Silti suuntakin on lopulta itse valittava. Ja elämä pysyy joka tapauksessa tällä pallolla, muodossa tai toisessa.

Lisälaitteet merkitsevät lopulta vain turhan painavaa moottoripyörää. Ja ongelmia, kun sellaiset menevät rikki, eikä kukaan osaa korjata. Se on tietenkin tarkoituskin. Sitten heitetään muuten käyttökelpoinen hyödyke menemään ja ostetaan uusi. Rojua lisää, kama kasautuu. Tulee ähky.

Yhdet odottavat, toiset pelkäävät vehkeiden pian ajattelevankin puolestamme. On tietenkin myös mahdollista kehittää itseohjautuva moottoripyörä, mutta ajatus on mieletön. Elämän ohjaksista on joka tapauksessa itse pidettävä kiinni.

Teknologisen kehityksen lupaus autuudesta jää vääjäämättä lunastamatta. Ja Bulletin sähköopissa pyörän omistaja on joka tapauksessa yksin. On kohtuutonta ajatellakaan minkään koulutuksen valmistavan sen johtojen sekamelskan ymmärtämiseen.

Kytkentäkaavio johdatti lopulta virtalukolle. Irrotin sen pistokkeestaan ja ohitin paperiklemmarilla. Pyörä heräsi käyntiin, syyllinen oli löytynyt. Nypläsin virtalukon palasiksi, putsasin osat ja asensin lukon takaisin.

Toimi. Elämys ei ollut niinkään onnistumisen kuin ihmeen. Sain sellaisen kokea. Hapuilemalla. Oppia ja ymmärrystä kanssaelämällä ennemmin kuin selittämällä.

Selitys vaatii nimittäin aina jatkoselityksen. Loputtomasti. Tai jos ei, niin selitettävä selitetään lopulta sillä itsellään, kehänä. Selvyys jää saamatta.

On vain osattava elää. Moottoripyörän kanssa. Sähkön kanssa. Maailman kanssa. Läheisten kanssa. Jollain tavalla ihmisiksi, ottaen ilmiöt annettuina, sellaisina kuin ne itsessään ovat.

Moottoripyörä on moottoripyörä. Sen pyörien ja moottorin hyrrävoimat pitävät kulkupelin pystyssä. Kiertoliike merkitsee tasapainoa.

Sähkö on sähköä. Se virtaa virtapiirissä. Vesi haihtuu sataakseen ja virratakseen taas uudelleen. Ravinto kulkee lävitsemme takaisin ravinteeksi. Veri kiertää.

Jatkuvuus merkitsee elämää, katkos, tukos ja ähky kuolemaa, myös moottoripyörän simahtamista.

Virtapiiri on jälleen kiinni. Mittari tanssii moottorin rytmissä.

Kone käy. Viisari väräjöi.

 

Kuvassa Bulletin mittaristo. Virta-avain on mustaksi katkaisijaksi naamioituna. Virtamittari löytyy kellon vierestä. Sen viisarin heiluessa vihreällä akkua ladataan enemmän kuin sitä kulutetaan, punaisella päinvastoin. 

 

Kategoriat
Moottoripyörän huolto

Kiertein kiinnitettyinä

Pyörä viettää oikealle. Kääntyy sinne melkein ajatuksesta. Vasemmalle ei niinkään.

Ei se ilmeistä ole, aavistus pikemminkin. Herkistynyt tunnistaa poikkeaman muuten tutussa. Ohjaus ei ole tasapainossa. Asia on tutkittava.

Vika löytyy etupyörän kiinnityksistä. Neljä pinnapulttia pitää sen paikallaan. Yksi niistä on löysällä, eikä kiristy.

Pultin vastapuolen kierteet ovat saaneet tarpeekseen. Hävinneet etuhaarukasta melkein tyystin. Sen alumiini on pultin terästä pehmeämpää. Noin 25000 kilometriä näkyy kulumina.

Enfield ravistaa jo tyhjäkäynnilläkin. Koneen yhdeksän sentin, pitkäksi luettava isku lukemattomat kerrat minuutissa rasittaa liitoksia. Tuntuu haarojen välissä, sydämessä ja tajunnassa. Määrittelyihin taipumattomassa rosoisuudessaan rakastettava, epäsovinnaisessa rytkeessään kuolematon.

Kuljetut soratiet, kuopat ja töyssyt, nimismiehen kiharat, kaupungissa kynnykset ja nupukivet, kaikensorttiset epätasaisuudet. Jousitus ja renkaat eivät kaikkia niitä täysin vaimenna. Kuljetetut lastit ja kyytiläisetkin ovat jättäneet jälkensä.

Kierteet ovat jauhautuneet hippu kerrallaan. Kuluma kertoo yhteisen historian. Reilun viiden vuoden. Sama pyörä ja kuitenkin eri kuin uutuuttaan kiiltävänä.

Korjaan laastarivirityksellä. Pari kierrettä on vielä jäljellä. Puran johdonpätkästä hyppysen kuparilankaa ja asetan reikään. Pulttiin hiukan kierreliimaa. Kiinnitän. Annan kuivua. Yllätyksekseni tuntuu pitävän.

Niin on jatkettu huoltovälin verran. Asia toisinaan vaivaa. Etupyörän irtoaminen ajossa ei ole toivottavaa. Mitä kovempi vauhti, sen mälsemmät seuraukset. Länsiväylällä sellaista miettii. Tarvitaan kestävämpi ratkaisu.

Merkin värikäs historia näkyy erikoisina ratkaisuina. Tai pikemminkin jäänteinä. Osa nippeleistä on millisinä, osa tuumaisina. Etuhaarukan pinnapultin kierteet ovat tuumissa, 5/16”. Erikoisliikkeestä löytyy kierteidenkorjaussarja, vältyn uuden haarukan hankinnalta ja asennukselta.

Sarjaan kuuluvalla poranterällä alustetaan reikä, siivotaan samalla viritykseni. Eräänlaisella jyrsijällä kuovitaan alumiiniin kierteet, joihin ruuvataan siihen tarkoitetuin työkaluin vieterimäinen teräskierre. Vahvempi kuin alkuperäinen.

Lopuksi kiinnitetään etupyörä. Uutta ei aina tarvita, kun vanhaa hoitaa. Kestävyys ei ole rikkoutumattomuutta, vaan korjattavuutta, huoltamisen kulttuuria.

Työ vie puolisen tuntia. Pikkuhomma, suuri ilo. Oman käden jälki, kiinnittyminen maailmaan. Kosketus. Vaste. Kierteiden kitka. Lopulta pyyhkiytyvinä kaikkeudessa. Hippu kerrallaan.

 

Kuvassa kierteiden korjaussarja ja etupyörä asianmukaisesti kiinnitettynä.

Kategoriat
Elämänmeno

Lajiominaisuusko?

Ihminen on pedoista julmin, samalla kovin hauras ja haavoittuva,

Saattaa kaiken saavuttaneenakin olla hyväksyntää janoava.

Riutua pienuudessaan, todistella suuruuttaan, ja siinä sivussa aiheuttaa paljon vahinkoa.

 

JOS kokonainen elämäntapa perustuu haalimiseen,

Maiden valloittamiseen, peltojen raivaamiseen,

Metsien lanaamiseen, merten, järvien ja jokien tyhjentämiseen,

Kyltymättömään naaraamiseen ja troolien täyttämiseen,

Siten, että kaikki ei mahdu mukaan,

Siten, että saalis tursuaa yli äyräiden,

Siten, että kaikkea on yli tarpeen,

Ja silti himoitaan lisää.

 

JOS kokonainen elämäntapa keskittyy hyötymiseen,

Huomionhakuun itsekeskeiseen,

Kilpailuun ja voittamiseen,

Ajatteluun välineelliseen.

Siten, että muilla ei ole niin väliä,

Siten, että eteen sattuvat tulevat tallotuiksi,

Siten, että posliinit särkyvät ja kaunis tuhotaan,

Ja silti remutaan lisää.

 

Ja koska elämä on verrattain lyhyt,

Kiire valtaa mielen, lyhyt tähtäin,

Rohmutaan vailla huomista,

On saatava heti.

 

NIIN onko sitten ihme, että vallakkaiksi sattuu toisinaan myös rohmuajia, haalijoita ja valloittajia, huomiosta turhankin paljon nauttivia, itsekeskeisyyteen taipuvaisia; kyynärpäätekniikan taitajia, ympäröivään välinpitämättömästi suhtautuvia; hätähousuja, ensin tekeviä ja sanovia, vasta sitten miettiviä, jos sittenkään; niitä, jotka osaavat pelin, tietävät, mikä kannattaa, mistä hyötyä, haistavat saaliin; niitä, joille tarkoituksenmukaisuus on hyve, totuus ehkä joskus sopivahkoa kuorrutetta?

 

Ihmisellä on kuitenkin kyky hamuamisen sijaan myös jakaa,

Tuhoamisen lisäksi rakentaa,

Tappamisen sijaan halata, suudella ja rakastaa.

Valita, että kaikilla on kivaa,

edes suhtkoht.

 

Peilistä katsoo kuvamme. Päätämme lopulta millainen.

 

 

Jutun ensimmäinen rivi on isäni mietelmä vuosikymmenten takaa. Kuva: Mika Kukkonen.

Kategoriat
Elämänmeno

Näppituntumahyvä

Kilkati kilkati kilkati. Kilke kertoo venttiilienvälyksen säädetyn liian löysälle. Liian kireäkin olisi huono.

Moottoripyörässä ero hyvän ja huonon välillä on selkeä. Väärin säädetty kone köhii, käy epätasaisesti, eivätkä tehot vastaa odotettua. Oikein säädetyn käynti on tasaista ja voima sen mukaista.

Kone kertoo ja käyttäjän tulee kuunnella. Ymmärtää laitetta, vaikka ei sen asemaan pääsekään.

Emme pääse kanssaihmistenkään housuihin, mutta silti uskomme ymmärtävämme heistä yhtä ja toista, aavistamme pelkästä katseestakin. Ja pyrkimystä siihen pidetään hyvänä, siis toisen housuihin asettumista.

Toisinaan ajatellaan, että maailma vain on, niin kuin se on, eikä hyvää tai huonoa siitä itsestään löydy. Arvostukset liimataan päälle.

Toisaalta todellisuuden voi yhtä hyvin nähdä tapahtumina. Koostuvan arvokeskittymistä, sarjoista tilanteita jonkin kannalta – siis hyvinä tai huonoina ihmisen, moottoripyörän, Alma-koiran tai minkä tahansa kannalta.

Ruoka, koti, lämpö, vaatteet. Hyvä. Nälkä ja vilu. Huono. Kunnon naurut hyvässä seurassa. Hyvä. Vihanpito. Huono. Nämä pätevät tullaan mistä tahansa ja uskotaan hengellisessä mielessä mihin tahansa.

Humen giljotiinin mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten asioiden tulee olla. Hyvän voidaan kuitenkin todeta itsessään tarkoittavan tavoiteltavaa. Triviaalia ei tarvitse erikseen päätellä. Hyvä on hyvä.

Pyrkimystä mahdollisimman suureen hyvään on näin pidettävä suotavana, siis että kaikilla on hyvin, kuten kukin toivoo itselläänkin olevan. Kultainen sääntö on eri muodoissaan laajasti tuttu eri kulttuureista.

Valitettavasti yhden hyvä on usein toisen paha. Pyydykseen jäänyt kala voi sen vahvistaa. Kukin varaa olemassaolollaan itselleen paikan todellisuudesta.

Siksi elämä merkitsee vääjäämättä pohjatonta kärsimystä. Ihan nastaa puuhaakin se on, kiitän juhlasta, mutta pohjimmiltaan kuolemanvakavaa. Kirjaimellisesti.

Turva. Hyvä. Elämää nähnyt Alma poistuu häntä koipien välissä toiseen huoneeseen seurattuaan äänekästä taisteluani tietoteknisen vimpaimen kanssa. Anteeksi, ei ole helppoa olla hyvä.

Läheisyydessä sitä voi yrittää hapuilla. Pieni jätöksentynkä jää valtameressä huomaamatta, mutta ei ammeeseen kannata silti ulostaa. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta joku jää kaatunutta ikävöimään.

Mitä isommalla kädellä rapataan, sen enemmän roiskuu. Mitä leveämpi tie, sitä enemmän on tallottu. Historian kirjoihin pelataan niin kutsutussa isossa kuvassa. Elämme kuitenkin pienessä. Etäältä ei voi halata.

Moottoripyörässäni venttiilien säätö tapahtuu näppituntumalla. Niitä operoivien työntötankojen tulisi pyöriä vapaasti akselinsa ympäri, mutta ilman sormin tunnistettavaa välystä pystysuunnassa.

Avaan luukun, kokeilen ja yllätyn: speksissä on, vaikka ei pitäisi. Päätän silti kiristää imuventtiiliä. Hiukan. Sen jälkeen öljyistä työntötankoa on vaikea pyörittää paljain sormin. Hanskalla se on kuitenkin helppoa.

Koeajolla tiedän onnistuneeni, metodina näppituntuma, mittayksikkönä aavistuksen häivähdys, raja-arvona liian. Sanastona kiitos ja anteeksi.

Hyvä on löytynyt. Siitä kertoo moottorin kalke: kalkati kalkati kalkati.

 

 

Kuvassa jutun kannalta olennainen kohta Bulletin ohjekirjasta. Ohjeessa selostetaan venttiilien välyksen oikeaoppinen tarkistus ja  ohjeen kuvassa on venttiilien välyksen tarkistusluukku. Tavanomaisemmin nelitahtimoottorin venttiilien oikeat välykset ilmoitetaan lukuina ja ne mitataan erityisellä rakotulkilla, jonka käyttö perustuu niin ikään näppituntumaan.

Kategoriat
Matkan varrelta

Rajoilla

Bulletin runkoon on lyöty sarjanumero ME3ABBDB57C020986. Moottorissa seisoo 7BFS520986H. Ne yksilöivät kulkuneuvoni.

Koodien mukaan pyörä on kasattu vuonna 2007. Alkuperäinen samana vuonna elokuussa valmistunut, 5:n mukaan tilavuudeltaan 500:n kuutiosenttimetrin moottori on edelleen paikoillaan. Sen kertoo sarjojen täsmäävät loppuosat.

C:n mukaan pyörä on valmistettu Chennaissa. Intialainen on saapunut tiettävästi Suomeen Moto Italian maahantuomana 2008 asianmukaisin asiakirjoin.

Itärajan tuntumassa. Me täällä, ne tuolla. Viiva kartalla, tolpat maastossa.

Toiselle puolelle ei ole menemistä. Ajatus on masentava. Ihmiset eivät voi liihotella mielensä mukaan. Ovat päätyneet elämään kansallisvaltiokarsinoissaan, niiden sisällä työsaroillaan, syömään ja nukkumaan omissa pilttuissaan. Sellainen on aikojen kuluessa syntynyt järjestys.

Pietari on ihan tuossa naapurissa, koskaan en ole käynyt. Kauan sitten se hiukan nolotti, yleissivistystä, mutta se tunne on hälvennyt sitä mukaa kuin naapuri on näyttänyt ilkeitä kynsiään. Krimin miehityksen jälkeen kaikki on ollut selvää, sinne ei ole enää mitään asiaa.

Muurit rakennetaan ensin ihmisten mieliin, kansainvälistenkin, vasta sitten verkkoaidoin ja asein.

Äidinäidinäitini oli sieltä kotoisin. Perhe pakeni vallankumousta. Äidinäiti nyyttinä, vielä hetken keisarin alamaisena. Koskaan eivät palanneet, vaikka määrä oli. Päätyivät Käkisalmelle. Sieltäkin tuli lopulta lähtö tunnetuista syistä.

Pieni tie kiemurtelee allani halki kauniiden maalaismaisemien. Olen aistivinani häivähdyksen siitä myyttisestä Karjalasta, josta nuorempana kuulin niin monet tarinat. Lähellä, mutta sittenkin niin kaukana. Koti jätetään syystä. Isovanhempien sukupolvi koki sodan mielettömyyden niinä ikävuosina, jotka itse vietin opiskelijabileissä. Vain kivijalat jäivät. Ja kaipuu.

Epäonnen lisäksi työ, opiskelu ja rakkaus saavat ihmiset liikkeelle. Elintasosurffareita me kaikki olemme, mikä kunkin käsitys hyvästä elämästä sitten onkaan. Yhteistä on enemmän kuin erottavaa. Kattoa pään päällä, hyvää ruokaa, lämpimiä vaatteita ja kunnon nauruja hyvässä seurassa osaavat kaikki arvostaa. Rauhaa.

Hyviin tapoihin kuuluu kohdata kukin yksilönä, ei jonkin kuvitellun joukon edustajana. Jokaisella on tarinansa, hyväksikäytettynäkin. Ihminen ei ole laiton, tulva, eikä hyökyaalto. Eikä todellisia kansainvaelluksia – jotkut pelkäävät miljoonia – millään lailla pysäytetä. Ainoa todellinen keino on reilumpi maailma.

Leimataan tilanteen salliessa passi, ei ennalta otsaa. Kyvystä sen ei pitäisi olla kiinni melkein puolen miljardin pään maailman vauraimmassa kolkassa. Euroopassa. Toivottavasti ei halustakaan. Vihollisen kaltaiseksi ei kannata ryhtyä, ei edes kompensaationa sille, että on sen kanssa tullut liikaa menneinä vuosina seurusteltua. Tasavallassa, demokratiassa ja oikeusvaltiossa.

Niiden puolesta olen isoisieni tavoin valani vannonut, sanamuotona laillinen yhteiskuntajärjestys. Lippulaulussa laulettiin sun puolestas elää ja kuolla. Kova lupaus. Käyttäytyä kunnollisesti ja miehekkäästi. Sotilas ei ammu aseetonta. Eikä merimies jätä ketään ehdoin tahdoin veden varaan. Poikkeus ei vahvista sääntöä, vaan rikkoo sen. Jos sääntöön todella uskoo, ei rajaa poikkeukseen kannata ylittää. Ei pelostakaan. Halu laimenee, jos puolustettavasta luovutaan.

Tahto puolustaa on aseistamme tärkein, yhteiskunnallinen luottamus sen pohjana, kivijalkoinaan hyvinvointiyhteiskunta ja perustuslaki. Se kuuluisa kädenpuristus ja reilu meininki. Jalkaväen kenraalin sanoin se, mitä kannattaa puolustaa.

Jätän rajan taakseni. Rauhallista on. Toivottavasti jatkossakin. Etuoikeutettuna tällä puolella. Ajan pyörälläni siten, kuten ajan. Kiihdytän, kuten kiihdytän. Moottorijarrutan tavallani. Säädän laitetta näkemykseni mukaisesti. Kone kuluu käyttäjälleen tyypillisestä kosketuksesta. Kuluma kertyy rautapulverikeoksi öljypropun magneettiin. Kehkeytyy historia. Pyöräni ei ole vain kone, brändinsä edustaja, vaan juuri tämä pyörä, omanlaisensa.

Käsintehtynä ihmisen ailahtelevaisuus näkyi siinä jo uutena. Matkani näkyvät siinä naarmuina, likana ja kolhuina. Epätäydellisyytenä. Olen sitä hiukan koristellutkin. Se on yksilö, individi, jakamaton.

Sen satulalla en ole enää eurooppalainen, en suomalainen. En niin ja niin monennen sukupolven stadilainen. En sotilas, enkä veronmaksaja.

En kohtuullisen hyvämaineisen virkamiessuvun edustaja, en edes päänsä menettäneen piispan kaima.

Olen leimaton, siis rajaton. Korkeintaan ihminen.

 

Kuvassa Bullet ja rajavyöhykkeestä kertova kyltti. 

 

Kategoriat
Moottoripyörä

Nokka näyttää

Vapaa on aina valmis lähtöön. Horisontti on mahdollisuus. Siksi sinne on kiva tähyillä.

Raamiton voi jättää kaiken taakseen. Milloin tahansa.

Ei paetakseen. Ei ajolähdöstä, eikä jämähtämisen pelosta.

Ei tarpeestakaan. Ei vihreämmän ruohon houkutuksesta tai seuramatkanjärjestäjän mainoksesta. Ei kaukokaipuusta.

Ei sosiaalisen arvostuksen saavuttamiseksi tai sankaruuden pönkittämiseksi. Ei sisäisestä tai ulkoisesta pakosta. Tai mistään muustakaan pakosta.

Vaan siksi, että sattuu huvittamaan. Koska niin vain on. Siksi, että nokka niin näyttää.

Kaiken tarpeellisen on mahduttava reppuun. Muu on turhaa.

Tai edes moottoripyörän kyytiin.

Matkalle tarvitaan mukaan työkaluja. Pihdit, rengasraudat, pumppu. Ruuvimeisseli ja avaimia muttereihin, öljyproppuihin, sytytystulppaan ja muihin. Yleismittari sähkötöihin, akkulaturi ja taskulamppu.

Modernit sähköhärpäkekuorrutetut pyörät ovat painavampia kuin entisaikojen. Niitä myydään erityisen paljon seikkailun mielikuvalla. Seikkailua ei kuitenkaan hyllyltä osteta, vaan seikkailu valitsee haastettavansa. Yllättää kulman takaa.

Toki möhkäle jumissa monsuunisateiden vetelöittämällä kuratiellä on sekin seikkailu. Tai kun ihmetellään vikaa bittien mentyä solmuun. Nolliin ja ykkösiin uskotaan nykyään vakaasti.

Sellainen mopo on lähtenyt omista käsistä tavallaan jo ennen kuin sitä on käynnistettykään. Bulletin pelkistetyllä vanhanaikaisuudella on etunsa.

Mukaan on pakattava sytytystulppia, sulakkeita, katkojan kärki ja kondensaattori. Tasasuuntain ja jännitteensäädin, sytytyspuola ja polttimoita. Liittimiä ja muuta tilpehööriä.

Suutinvaihtoehtoja kaasuttimeen. Korkealla seosta on säädettävä laihemmalle. Alpit, Andit, Apenniinit ja Appalakit. Kalliovuoret ja Karpaatit. Pyreneet, Skandit ja Kaukasus, ja kaikki muut, joissa on pärjättävä.

Umling La Himalayalla Ladakhissa on korkeimmalla kulkeva tie pallollamme. Kiemurtelee 5800 metrissä.

Renkaan paikkaustarvikkeet ja sisäkumi. Kaasu-, kytkin- ja jarruvaijerit. Kytkinlevyjä. Voiteluaineet koneeseen, vaihdelaatikkoon ja ketjuihin. Öljynsuodattimia. Ilmansuodatin. Jeesus-teippiä ja rautalankaa.

Ajovarusteet, saappaat ja hanskat. On pakattava vaihtovaatteita, alusvaatekerrastot ja villasukat. Sateenpitävää. Ensiapupakkaus.

Vapaamielisen näkökulmasta kypäräpakko on turha. Montanassa saa ajaa ilmankin. Kaukana jossain lait tuntuvat muutenkin etäisiltä. Silti kypärässä ja selkäpanssarissa tietty ajatuksensa on. Teltta.

Kuskin on kyettävä toimimaan, hoitamaan perushuollot, öljynvaihdot ja sen sellaiset, vaihtamaan vaijerit, ehjä kumi puhjenneen tilalle ja eri varaosia tarpeen mukaan. Säätämään kaasutinta.

Mongolian aroilla teiden jo päätyttyä seuraavaan kylään saattaa olla matkaa, eikä avun varaan voi laskea. Pitää osata itse, pystyä. Avata tarvittaessa konekin ja korvata vaikka pettänyt mäntä.

Bulletissa mäntä on vaihtoharjoituksen myötä alkuperäistä kestävämpi. Ja kuski taitavampi. Tako, ei valu.

Sylinterikin on vaihdettu rautaisesta alumiiniseen. Jäähtyy paremmin Australian takamaiden paahteissa ja maailman aavikoilla. Saavuttaa käyntilämpötilan nopeammin tundrilla.

Moottorista voisi puristaa enemmän tehoja, mutta sitä ei tarvita. Nopeus ei ratkaise. Kestävyys on tärkeämpää kierrettäessä kolmatta kiveä auringosta, jonka ympäri tehtäviä kierroksia ei voi etukäteen tietää.

Juomavettä ja evästä. Passi ja hammasharja. Loput improvisoidaan matkalla.

Kypärä asetetaan rituaalinomaisen hitaasti päähän. Hanskat vedetään tiukasti käteen niin, että nahka hivelee tasaisesti jokaista sormea. Ne taittuvat levolliseen valmiuteen tarttua ohjaustankoon.

Selkäpanssari, olka- ja kyynärsuojat, kuorena toisen maailmansodan amerikkalaiselle taistelulentäjälle suunniteltu nahkarotsi. Vuohta. Hanskojen tapaan ylimääräinen iho kelluu kevyesti vartalolla, hivelee. Haarniskan lempeä halaus.

Selkä suoristuu itsestään. Lihakset ovat entisensä, mutta voimantunne kasvaa. Olo taittuu kaikenlaisesta kohelluksesta keskittyneisyyden tilaan.

Valmis. Mihin vain. Vastaamaan kutsuun maailman. Tai piipahtamaan kulmakapakassa parantamassa sitä.

 

 

 

Ted Simon pakkasi 1973 Triumphinsa ja lähti neljän vuoden reissuun. Reitti kulki 45 maan halki ja noin 100000km matkan. Hänen kiteytyksensä pakkaamisesta ansaitsee tulla huomioiduksi tässä yhteydessä: ”More than once I realized the absurdity of what I was doing. The whole point and beauty of the journey was not knowing what would happen next, but I could not help myself striving to work it all out in advance.” (Simon: Jupiter’s Travels, 1979.) Bulleteillakin on maailmaa kierretty. Ainakin kerran siitä on kirjakin kirjoitettu. Jacqui Furneaux lähti reppureissaamaan Intiaan 1998, osti paikalliseen kulttuuriin sopivasti Enfieldin ja tuli kiertäneeksi maailmaa yhteensä 7 vuotta 20 maassa (Furneaux: Hit the Road Jac!, 2017) .

 

Kategoriat
Helsinki

Kiven kepeyttä

Lehmukset kokivat kohtalonsa. Mannerheimintien remontti eteni vääjäämättä pohjoisen suuntaan.

Suunnitelman mukaan puut korvataan uusilla, mutta se ei näitä yksilöitä enää lohduta. Puita kuin puita, ajattelee ehkä joku. Ja kuitenkin Lasipalatsin salavan kaaduttua myrskyssä kaupunkilaiset surivat. Samoin ihailen suvun mökkisaaren keskellä seisovaa jylhää petäjää, jonka arvioin seisseen paikallaan jopa Ruotsin vallan ajoista asti. Toteemeja.

Puuttomaksi kynitty katu on kalju, jotenkin nöyryytetty. Kohta se avataan kokonaan, sen alla oleva kaupunkitekniikka uusitaan, sitten haavat suljetaan ja katu päällystetään uudestaan. Kaupunki on jälleen luonut nahkaansa ja elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Vanhat kuvat kertovat kuitenkin aiempien aikojen kerrostumista, elämästä ennen. Huomio kiinnittyy helposti taloihin, joita on tullut ja mennyt. Vihollisen pommituksissa katosi jokunen, mutta enimmäkseen niitä tuhottiin omin käsin. Surullisin esimerkki lienee Heimolan talo, jossa valtakunnan itsenäisyys julistettiin. Se voitaisiin palauttaa samoin kuin kadut saavat uudet pintansa.

Välähdykset menneisyydestä näyttävät talojen lisäksi muutakin. Katukuva on kevyempi. Ennen kunnon autoistumista kadut olivat luonnollisesti väljempiä, mutta ero on ilmeinen myös nykyisiin ruuhkattomiin pyhäpäiviin nähden. Tummanpuhuvaan asfalttiin on niin tottunut, että kestää hetken tajuta nupukivien merkitys ilmavamman vaikutelman takana.

Kivi keventää. Sama toistuu vanhasta kuvasta toiseen: nykyajan poikkeus on ollut ennen tavanomainen katujen pintamateriaali.

Näin on Mannerheimintienkin laita, myös sillä Taka-Töölön pätkällä, jossa lehmusten elo juuri päättyi. Puut lasketaan elollisiin ja kivi elottomiin, mutta yhdessä ne puhaltavat sellaista henkeä, jossa kaupunkilaisen on helpompi hengittää. Ovat lohdullisia kaiken kiihkeydessä.

Tunnelmaltaan painostava, musta asfaltti on jotain muuta, uhkaava kuin taivaanrannasta nouseva rajuilma. Ehkä siksi tuoreen asfaltin haju on kostealla uuden autonrenkaan ja bensiinin tavoin syntisen vangitseva.

Ripittäytyessämme fossiilitalouden kertakäytön synneistä ja parantaessamme ehkä hiukan tapojammekin voidaan kaupungin ilmeenkin osalta tähytä soveltuvin osin aikaan ennen. Heimolan talo sietää tietenkin tulla rakennetuksi uudelleen, mutta helpompaa on palauttaa nupukivet katuremonttien yhteydessä – huomioiden fillarit ja korkkarit asianmukaisin kaistoin ja suojatein. Kauneusarvonsa lisäksi ne verkkaistavat sopivasti kulkupelejä. Ja ne totta totisesti kestävät.

Kun sen aika lopulta Manskun katuremontissa koittaa, niin kovin mielelläni siis kuulisin kiviä nakutettavan paikoilleen kaupungin puisto-osaston istuttaessa uusia puita. Kiven tiedämme kestävän, uusille puille toivon nyt kaadettuja pidempää ikää.

Laskin nysistä viiden eri paksuisen vuosirenkaat. Keski-ikä osui lähelle omaani.

 

Kuva: Eino Heinonen. Helsingin kaupunginmuseo. Mannerheimintie jutun inspiroineesta kohdasta 1950.

 

 

Kategoriat
Moottoripyörä

Joulutarina

Saavun risteykseen. Hidastan. Jalankulkijat ylittävät suojatien. Äiti ja lapsi.

Katseemme kohtaavat, polvenkorkuisen haalarikansalaisen ja minun, partasuisen, kymmenesosatonnisen motoristisotisopaisen. Äitinsä kiire vetää häntä, kulkupelini jyske jarruttaa.

Suuret silmät nauliintuvat, äitikin vaaditaan seuraamaan. Ihmeellinen saa luonnollisen selityksensä. Melkein kuulen selkokielisen selostuksen: siinä menee moot-to-ri-pyö-rä.

Lasten kautta pääsee käymään elämänpolkua toistamiseen. Heidän katseensa ovat paluuportteina karstattomaan mieleen, maisemaan, jossa kaikki on ihmeellistä.

Tunnen sen taas, elävästi, millaista oli aikoinaan olla äidin asioilla. Käsihän siinä venyi, kun oli mentävä niin, että hippulat vinkuu. Minua ajatus kauhistutti. Äiti oli turva, mutta kiireissään myös ikkuna johonkin omituiseen maailmaan. En halunnut, että pippulani alkaisivat vinkua.

Aina jouluisin joulupukin reen somistukset varmasti vinkuvat, niin hurjaa nopeutta siltä yhden vuorokauden aikana vaaditaan. Epäilijät huomauttavat joulupukin höyrystyvän sellaisen menon ilmanvastuksesta. Silti sadat miljoonat lahjat löytävät joka vuosi kiltit saajansa, ihmislapset ikään katsomatta.

Toisen selityksen mukaan ihmiset hankkivat lahjoja toisilleen. Ihmeellistähän se kuitenkin on, elo rakastavana ja rakastettavana, olo hyväntahtoisuudessa, anteliaisuudessa. Tuolle kaikelle on annettu nimi: se on Joulupukki.

Asiaa ei muuttaisi sekään, että jokainen erillinen lahjanhankinta litteroitaisiin satojen niteiden sarjaksi empiiristä aineistoa. Moottoripyöränkään lumous ei järkeistyksestä häviäisi, vaikka sen toiminnan tuntisi kuinka seikkaperäisesti hyvänsä. Saattaapa käydä juuri päinvastoin.

Ihmeellisen vastakohta on nimittäin yhdentekevyys. Moottoripyörän jokaisella osalla on tehtävänsä, merkitys. Jokainen anteliaisuuden ja ystävällisyyden ele on olennainen. Joulupukki tarvitsee apurinsa. Iän karttuessa haltioitumisen aisti saattaa vain tylsyä. Lapsella se vielä on.

Omituiseen maailmaan hänkin on vielä tähyilevä, tänne sekalaisten velvollisuuksien kyllästämään todellisuuteen. Kouluttautuva omasta innostaan, mutta myös hyödylliseksi laskettuna investointina kansantaloudelle.

Täällä kaikki paikat välillä vinkuvatkin. Niin sanottu sivistys tekee siivoksi. Sille liukuhihnalle lapsikin on astuva. Viattomasta katseesta liikuttuneena ja sydämeni syrjällään toivotan hänelle mielessäni onnea matkaan.

Älköön hän turtuisi, mielensä liikaa karstoittuisi. Olkoon ihmetys hänen katseessaan pysyvästi, merkitköön sivistys hänelle herkistymistä.

Tööttään. Vilkutan. Hän vilkuttaa takaisin. Erotan hymynkareen. Innostuksen. Moottoripyörä!

Olen hetken supersankari. Vain viitta puuttuu. Tai lahjasäkki. Vai puuttuuko sittenkään?

Kategoriat
Elämänmeno

Mietiskelyjä avokypärästä

Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla.

Moottoripyöräkypäräni on avomallinen. Haluan aistia, havainnoida, tuntea. Kuulla, nähdä, haistaa. Olla valpas. Umpikypärään sulkeudutaan ympäröivästä. Olen kokeillut. Tunne on ahdistava kuin maailmanmeno.

Umpikypärä kaventaa näkökentän. Eihän ihmisten tohinat katsetta siedäkään, eikä pallo ihmisten tohinoita. Kierroslukumittarin viisari on parhaan tiedon perusteella selkeästi punaisella.

Kone ei kestä. Seinä on edessä, tien sivuun olisi viisasta pysäyttää, harkita, mutta ihmiskunta painaa tallaa pohjaan entistäkin kovemmin. Toimii vastoin parempaa tietoaan. On heikkotahtoinen.

Linnaeus nimesi lajin sapiensiksi, mutta eipä touhu järin viisaalta vaikuta. Nokkeluus on eri asia. Idioticus olisi osuvampi. Joukossa muiden jatkeena itsekin tallustelen.

Järkeilen joka aamu, että byroolla leivän ansaitsee helpommin kuin keskuspuistossa jäniksiä metsästäen. Mätä tai ei, valitsen lopulta aina systeemin, vaikka usko siihen onkin horjuva. Lauman viettelys.

Descartesin mukaan kuitenkin ajattelen, siis olen. Se ajatus ei vaan ole kirkas ja ajatuksen olemassaolosta seuraa vain ajatuksen – vaikka kuinka typerän –  olemassaolo. Ajatteleva minä jää vaille perusteita.

Ihmiskeskeisyys jäi kuitenkin jotenkin päälle. Onhan sitä aikojen saatossa pönkitetty, Jumalan kuva ja sen sellaista. Nietzsche tappoi lopulta Jumalankin. Tässä kenenkään kuvia olla.

Isänmurha. Paikka pitäisi kai täyttää, alkaa kantaa vastuuta. Ei näytä luonnistuvan, ei vaikka Aristoteleen mukaan järjen käyttö on erityistä ihmiselle, tekee ihmisestä ihmisen. Järkevä käyttäytyminen.

Sen sijaan ihminen on tapojensa orja. Askel on sivumyötäinen, puhe sammaltaa, paha olo, ajatus samea. Välivesi, ehkä limppari – ei, pari tiukkaa edellisiäkin nopeammin huiviin. Talous kasvaa.

Rikkaampi pallonpuolisko skeidaa yhteiseen ammeeseen, köyhempi ottaa ensi-iskun. Lopulta kaikki. Huonoja käytöstapoja sellaiset, kotikasvatus jäi kesken.

Marxilainen kysyy, kenen joukoissa seisot. Työläisen riisto ei käy. Sen sijaan surutta riistetään luontoa, jonka joukoissa tulisi ainakin seistä. Se ottaa lopulta omansa. Jumala ei ehkä kuollutkaan.

Väkivaltakin näyttää viehättävän. On sanottu, että koko länsimainen ajattelu on reunahuomautuksia Platonin teoksiin. Ydinaseet puhuvat, vielä hiljaista kieltään. Sellainen reunahuomautus.

Ei tämä ihan kantilaisesta yleisestä laista käy. Eikä ehkä utilitaristien suurimmasta onnellisuudestakaan. Rawlsin tietämättömyyden verhon takaa ei tällaista järjestystä kukaan ainakaan säätäisi.

Kaikki juoksevat kilpaa omalla asiallaan. Yhteys itseen, kuten lifestyle-artikkeli kehottaa. Omat liemet algoritmien letkuruokinnassa. Ehkä minää ei olekaan.

Maailmankylän federaatio tarvitaan, tuskin ehdin nähdä. Vaikka Sokrateen ajoista viisautta on totisesti rakastettu, parhaat aivot pohtineet, niin tässä nyt ollaan. Vielä. Umpikypärässä.

Puen omani. Avomallisen. Suojaan pääni.

 

Kuvassa kypäräni. Tarra on matkamuisto Lontoon matkalta. Yksi maailmantalouden keskuksista. Pankit ja kaikki. Ace Cafe on jonkin sortin motoristien pyhiinvaelluskohde. Alun sanat ovat Eino Leinon. Sivumyötäiset askeleet on mukaelma hyvän ystäväni puheenparresta.

Kategoriat
Moottoripyörä

Elämänkurvi

On syitä elää. On vielä muutama mutka kallistamatta.

Keskellä Atlanttia. Keskellä yötä. Keskellä myrskyä. Kolme syytä olla näkemättä yhtään mitään. Tehtävänäni oli tähystäminen.

Suuret matkat jättävät jälkensä. Tuona toukokuisena yönä 1995 suomalaisen sotalaivan merivahdin tähystäjänä kysyin, mitä ihmettä minä täällä teen?

Kysymys jäi pysyväksi, levottomuuttakin aiheuttavaksi olotilaksi.

Sanoittamatonta on paha sanoittaa. Rajallinen määrä sanoja ei riitä elämän rajattomaan värikylläisyyteen. Sanat lokeroivat, mutta villi ei karsinoidu.

Moottoripyörää voi yrittää ymmärtää toimintojensa kautta: ilman- ja polttoaineensyöttö, itse polttomoottori, voimansiirto, pakokaasujen poisto, runko, sähköjärjestelmä ja hallintalaitteet.

Pilkkomista voi jatkaa pienempiinkin detaljeihin, ruuveihin ja nippeleihin – kohti yhä erikoistuneempaa ymmärrystä. Kuva on kuitenkin aina kuin kartta: karikatyyri valituin korostuksin.

Muu jätetään epätarkaksi. Salamavalon välähdys, satunnainen raamitus jatkuvuuden sijaan. Analyysi tappaa rakkaudenkin, estää sulautumasta yhdeksi; pyrkimys raamitukseen on esteenä ololle raamittamattomalle.

Älä kelaa, skulaa, sanoisi ehkä Andy McCoy. Moottoripyöräilijänkin on oltava läsnä, hypättävä lokerointien tasanteelta jouhevuuden maailmaan.

Bulletin ääntä voi luonnehtia papatukseksi. Kahvasta oikein kunnolla väännettäessä ääni muuttuu piiskaavaksi. Tunnelissa pyörän kulku kaikuu jytkeenä.

Kuljettajan paikalla kuoroon liittyy venttiilien kalkatus. Jakopään hammasrattaiden ujelluskin. Ketjut hiukan rapisevat. Käyntiin imettävä ilma suhisee, välillä jopa viheltää. Rengaskuviot surraavat tienpintaa vasten.

Äänien orkesteri on hienoimmillaan, kun voimanlähdekellopelin toiminta on juuri oikein ajoitettu. Kun koneenkäytön valinnat välittyvät moitteetta takapyörälle. Lisää kaasua, vääntö, vähemmän, moottorijarru.

Säestys siivittää erityiseen tilaan, eräänlaiseen tiedostamattomaan valppauteen. Ajoa ei enää ajatella, eikä ympäröivää siten varsinaisesti havainnoida. Tekeminen taittuu olemiseksi. Sopusoinnuksi.

Silloin huomaa pienen, vastatuulen tuoman öttiäisenkin ja erottaa sen auringon heijastaman siiven ennen liiskaantumistaan ajolaseihin. Ehtii todeta tälle osuneen harmin ennen seuraavaa kohtalotoveriaan.

Kuljettaja heittäytyy maailman kyytiläiseksi, puristamattomasti keskittyneeksi, eikä enää edes aja, vaan on ajossa. Vauhtia saattaa olla paljonkin, mutta kiihkeys puuttuu. Kallistukset kurveihin, liitämisen taikaa.

Järkeä on turha etsiä sieltä, missä järkeä ei ole. Kysymys elämästä tähyää tietokyvyn tuolle puolen. Kuva saattaa tarkentua, levottomuuskin hälvetä, mutta ihme ei häviä.

On vain tapettava aikaa. On vain oltava. Ja kallistaa, tai kallistua, seuraavaan kurviin.

 

Lainaus Mika Mannermaan moottoripyöräkirjasta ”Matka”, jonka lopussa päähenkilö, hän, pohtii elämän tarkoitusta. Kuvaajana toimi Ville Ruso.