On syitä elää. On vielä muutama mutka kallistamatta.
Keskellä Atlanttia. Keskellä yötä. Keskellä myrskyä. Kolme syytä olla näkemättä yhtään mitään. Tehtävänäni oli tähystäminen.
Suuret matkat jättävät jälkensä. Tuona toukokuisena yönä 1995 suomalaisen sotalaivan merivahdin tähystäjänä kysyin, mitä ihmettä minä täällä teen?
Kysymys jäi pysyväksi, levottomuuttakin aiheuttavaksi olotilaksi.
Sanoittamatonta on paha sanoittaa. Rajallinen määrä sanoja ei riitä elämän rajattomaan värikylläisyyteen. Sanat lokeroivat, mutta villi ei karsinoidu.
Moottoripyörää voi yrittää ymmärtää toimintojensa kautta: ilman- ja polttoaineensyöttö, itse polttomoottori, voimansiirto, pakokaasujen poisto, runko, sähköjärjestelmä ja hallintalaitteet.
Pilkkomista voi jatkaa pienempiinkin detaljeihin, ruuveihin ja nippeleihin – kohti yhä erikoistuneempaa ymmärrystä. Kuva on kuitenkin aina kuin kartta: karikatyyri valituin korostuksin.
Muu jätetään epätarkaksi. Salamavalon välähdys, satunnainen raamitus jatkuvuuden sijaan. Analyysi tappaa rakkaudenkin, estää sulautumasta yhdeksi; pyrkimys raamitukseen on esteenä ololle raamittamattomalle.
Älä kelaa, skulaa, sanoisi ehkä Andy McCoy. Moottoripyöräilijänkin on oltava läsnä, hypättävä lokerointien tasanteelta jouhevuuden maailmaan.
Bulletin ääntä voi luonnehtia papatukseksi. Kahvasta oikein kunnolla väännettäessä ääni muuttuu piiskaavaksi. Tunnelissa pyörän kulku kaikuu jytkeenä.
Kuljettajan paikalla kuoroon liittyy venttiilien kalkatus. Jakopään hammasrattaiden ujelluskin. Ketjut hiukan rapisevat. Käyntiin imettävä ilma suhisee, välillä jopa viheltää. Rengaskuviot surraavat tienpintaa vasten.
Äänien orkesteri on hienoimmillaan, kun voimanlähdekellopelin toiminta on juuri oikein ajoitettu. Kun koneenkäytön valinnat välittyvät moitteetta takapyörälle. Lisää kaasua, vääntö, vähemmän, moottorijarru.
Säestys siivittää erityiseen tilaan, eräänlaiseen tiedostamattomaan valppauteen. Ajoa ei enää ajatella, eikä ympäröivää siten varsinaisesti havainnoida. Tekeminen taittuu olemiseksi. Sopusoinnuksi.
Silloin huomaa pienen, vastatuulen tuoman öttiäisenkin ja erottaa sen auringon heijastaman siiven ennen liiskaantumistaan ajolaseihin. Ehtii todeta tälle osuneen harmin ennen seuraavaa kohtalotoveriaan.
Kuljettaja heittäytyy maailman kyytiläiseksi, puristamattomasti keskittyneeksi, eikä enää edes aja, vaan on ajossa. Vauhtia saattaa olla paljonkin, mutta kiihkeys puuttuu. Kallistukset kurveihin, liitämisen taikaa.
Järkeä on turha etsiä sieltä, missä järkeä ei ole. Kysymys elämästä tähyää tietokyvyn tuolle puolen. Kuva saattaa tarkentua, levottomuuskin hälvetä, mutta ihme ei häviä.
On vain tapettava aikaa. On vain oltava. Ja kallistaa, tai kallistua, seuraavaan kurviin.
Lainaus Mika Mannermaan moottoripyöräkirjasta ”Matka”, jonka lopussa päähenkilö, hän, pohtii elämän tarkoitusta. Kuvaajana toimi Ville Ruso.