Perävanan eleganssi

”Pelkäätte kaikkea kuin kuolevaiset, haluatte kaiken niin kuin kuolemattomat.”

 

Elämän tarkoitus on ajan tappo. Odottelu ikuisuuden.

Taistellaan pitkästymistä vastaan. Puuhastellaan.

Sorrutaan kuolemattomuusprojekteihin. Puuhakkuus kiihtyy ylipuuhakkuudeksi.

Tavoitellaan tähtiä, vaikka elämä on maan päällä.

 

Ei makoilla rannalla, vaan säntäillään rantaloma mielessä.

Liikutaan moottoroidusti punttisalille kuntopyörään.

Liike on kaikki kaikessa, silti pysytään paikoillaan.

Hyörivänä hyrränä, maailmantaloudessa.

 

Ei eletä ihmisiksi, vaan elellään kuluttajiksi.

Tunnetaan hyödykkeet seikkaperäisesti, vaan ei lintulajeja.

Kyltymättöminä halutaan koko ajan jotakin. Laahusta laahuksen päälle.

Tyytymättömyys pysyvänä olotilana. Citius, altius, fortius!

 

Jumalattomina, siis luonnottomina.

Kiire ja kunnianhimo, patsaat ja pyhätöt.

Soditaan, vaikka rauhassa on mukavampaa.

Sahataan omaa oksaa sen sijaan, että tapitettaisiin siinä vaan.

 

Kuolemattomuudestaankin sokaistunut lakastuu. Ensin ruumis, sitten tarinat.

Viisas sen hyväksyy. Raami antaa merkityksen. Ehkä onnenkin.

Elämä on perämoottorin vana, kuohu, joka lopulta tyyntyy.

Viisas ei pitkästy. Sillä aikaa ei ollutkaan.

 

”Kehotan siis: käy elämäsi tilikirjat läpi ja laske. Huomaat, että vain hyvin harvat päivät jäivät itsesi käyttöön.”

 

 

Kuva: vuoden 1960 Johnson-perämoottori, jonka möykkä ja bensiinin käry vie lapsuuteni Saimaalle, missä sen käyttöä opettelin noin 10-vuotiaana. Isän ohjeet kaikuvat edelleen mielessäni: ”ryyppyä sopivasti, ei liikaa”, ”moottorin käytössä on oltava herkkä, kuuntele käyntiä” ja ”perävanan tulee olla elegantti, vailla turhia mutkia”.

Lainaukset: Seneca (noin 4eaa-65jaa), ”Elämän lyhyydestä”, jossa melkein jokainen rivi sopisi lainattavaksi kiteytykseksi heilumisesta ja hosumisesta.